SUOMEN SININEN KULTA

Maailman väestö kasvaa ja sitä mukaa kasvaa myös vedenkulutus. Viimeisen sadan vuoden aikana vedenkäyttö maailmassa on kuusinkertaistunut ja kasvaa yhä. Suurin veden käyttäjä on teollisuus. 

Vettä kuluttaa jokainen ihminen elääkseen tai käyttämiensä tuotteitten valmistamiseen. Suomen asukas kuluttaa joka päivä vettä noin 155 litraa. Toistaiseksi vettä riittää jokaiselle Suomessa, joskin kinaa on herättänyt kastellaanko ruokaa tuottavat pellot vai golfkentät. Molempiin ei kuivina vuosina vettä Suomessa aina riitä.

Suomen lain mukaan maanomistaja ei omista maallaan olevaa vettä vaikka hänellä on oikeus kaivaa maalleen kaivo ja käyttää vettä. Teollinen käyttö omalla maalla vaatii luvan. Perustuslain mukaan vesi kuuluu kaikille, sitä ei voi omistaa.

Vesi on kuitenkin suurta bisnestä huolimatta siitä, että YK vuonna 2010 hyväksyi puhtaan veden ihmisoikeudeksi. Eräitten mielestä vesi on pikemminkin elintarvike ja ihmisoikeus ei tarkoita ilmaista. Maailman sijoittajat ovat havainneet veden tarpeen ja haluavat omistukseensa maailman vesivarat, myös Suomen. Tämä onnistuisi lakia muuttamalla.

Suomella on runsaat ja Unescon tutkimuksen mukaan maailman puhtaimmat vesivarat, jotka kortit oikein pelaamalla voivat 30 vuoden kuluttua olla samanlainen vaurauden ja hyvinvoinnin lähde kuin öljy on nyt Norjalle. Maailma tarvitsee vettä ja meillä on sitä. Suomi voi tulevaisuudessa myydä vettä ulkomaille hyvään hintaan, mikäli pidämme vesivaramme omissa käsissämme.

Suomi on jo antanut malminsa ulkomaisten liikemiesten haltuun pikkurahasta ja vesi on vaarassa mennä samaa tietä. Suomea ei turhaan sanota Pohjolan Kongoksi. Jos pelaamme korttimme väärin, vesi on suomalaisille samanlainen kirous kuin koboltti, timantit ja muut mineraalit Kongolle, rikkaus joka menee ulkomaalaisten taskuihin väestön saadessa vain rippusia kansallisomaisuudestaan.

Viron pääkaupunki Tallinna möi vesiyhtiönsä kansainvälisille sijoittajille ja katui katkerasti veden kuluttajahinnan noustessa roimasti ja yhtiön virolaisten työntekjöitten saadessa potkut. Vedestä saadut rahatkin katosivat osinkoina ulkomaille. Tallinnalta kesti 20 vuotta korjata ulkomaalaisten liikemiesten aiheuttama vahinko, joka olisi vältetty pitämällä Tallinnan vesilaitos virolaisten omistuksessa.

Teoriassa yksityistäminen tuo varallisuutta ja parantaa palveluja mutta käytännössä yksityistäminen tuo varallisuutta vain kapitalisteille, sillä hintoja nostetaan ja huonontaa palveluja, koska palvelujen huonontaminen laskee kuluja ja siis lisää voittoja. Tästä on olemassa surullisenkuuluisa esimerkki, kun Suomen hallitus möi sähkön kantaverkon ulkomaalaisille.

Toivon, mutta en luota, Suomen päättäjien tulevaisuudessa ajavan suomalaisten asiaa ja pitävän suomalaisten sinisen kansallisomaisuuden Suomen omistuksessa, poissa ison rahan käsistä.

Veden tarve tulee vain lisääntymään. Jo 1980-luvulla ennustettiin 2000-luvulla sotia käytävän vesivaroista, kuten on käyty öljystä. Suomen sininen kulta on suomalaisille joko turmion tuova gorillan koura tai hyvinvointia puskeva Kalevalan sampo. 

KAKSI SIKAA

Yleltä kuultu vitsi.

TEE-SE-ITSE-KIRJAILIJA: OMAKUSTANNE ON VAIHTOEHTO

Suomalaiset ovat lukijakansaa ja kuten kirjailija Louis l´Amour sanoi: ”kirjasto on kirjailijan koulu.” 

Lukemalla kirjoja oppii siis kirjoittamaan kirjoja.

Kymmenillä, tai ehkä jopa sadoilla tuhansilla suomalaisilla on haaveita kirjan kirjoittamisesta ja julkaisusta. Romaaninsa tai runokokoelmansa piilossa pitäviä ”pöytälaatikkokirjailijoita”, jotka kirjoittavat mutta eivät yritä saada tekstiään julkaistua on Suomessa pilvin pimein ja lisäksi monet julkaisevat runonsa, mietteensä tai ajatuksensa blogissa tai lehtien mielipidepalstoilla.

Kirjoittamisesta

Kirjan kirjoittaminen on prosessin helpoin osa. Kirjoittajan tarvitsee vain oman inspiraationsa tai aikataulunsa mukaisesti istua koneensa ääreen ja alkaa naputtaa. Esimerkiksi edes 15 minuuttia tai yhden tunnin joka päivä kirjoittaminen merkitsee kirjan valmistumista liuska tai pari kerrallaan. Jos kirjoittaa yhden A4- liuskan joka päivä, vuoden kuluttua on 365 liuskaa valmiina. Kokoon A5 muutettuna tämä on noin 730 sivuinen tiiliskiviromaani tai muu teos.

Kustannusliikkeet

Kirjan julkaisu kustantamossa on se vaikea kohta. Vain noin 5% käsikirjoituksista saa kustannussopimuksen eli jokaisesta tarjotusta sadasta käsikirjoituksesta korkeintaan viisi kappaletta kustannetaan. Seula on siis tiukka.

Omakustanteet

Nykyään onneksi on vaihtoehtona omakustanne. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjailija itse maksaa kirjansa painamisen kirjapainossa ja huolehtii sen myymisestä, markkinoinnista, jakelusta ja muista asiaan kuuluvista toimista.

Kirjapainoja Suomessa on runsaasti ja monet painattavat kirjansa myös Virossa tai Kiinassa, joissa hinnat ovat alhaisempia. Ulkomailla painattamiseen kuuluu yleensä riski mahdollisista reklamaatioista ja rahtikustannukset ovat tavallisesti suurempia kuin Suomessa. Omakustanteen tekeminen tarkoittaa jonkin verran töitä, sillä kirjalle täytyy itse tehdä taitto, eli laittaa kirjan sivut oikeaan kokoon, esimerkiksi koosta A4 kokoon A5, sekä muuttaa teksti PDF-muotoon ja rakentaa kirjalle itse myös kannet. 

Esimerkiksi canva.com- sivustolla voi ilmaiseksi ja suhteellisen helposti valmistaa kannet, ellei halua maksaa jollekin niitten rakentamisesta. Taittoon on olemassa ohjelmia, mutta tekstin voi myös siirtää haluttuun kohtaan kursoria liikuttamalla.

Omakustanteesta ei kannata ottaa optimistisesti liian suurta painosta. Esimerkiksi 100 kappaletta on sekin niin suuri, että todennäköisesti osa jää kirjailijan arkistoon eli vaatehuoneen nurkkaan. 

Omakustanne voi olla bestseller, mutta luultavasti ei. Ottamalla pienemmän painoksen, vaikkapa 75-100 kpl kirjoja riittää kaikille haluaville mutta silti jää muutama vastaisen varalle, jos vaikka kymmenen vuoden kuluttua joku kappaleen itselleen haluaisi. Jos on suuri suku tai kirjalla on muuten laaja ostajapiiri, kirjoja menee enemmänkin mutta aina voi ottaa uuden painoksen, mikäli lisää tarvitaan.

Omakustannekirjoja otetaan hyvin vastaan esimerkiksi kotikunnan kirjastossa, paikallisen kirjailijan tukemiseksi ja lisukkeeksi omaan maakuntakokoelmaan. Paikallinen kirjakauppa ottaa usein omakustanteita hyllytavaraksi myymäläänsä. Lisäksi sukulaiset, naapurit ja ystävät voivat ottaa tai ostaa  tutun kirjoittajan kirjan.

ISBN-tunnus

Omakustanteen markkinointia helpottaa, jos sillä on ISBN-tunnus, eli kirjan ”rekisterinumero.” Tämän saa kätevästi hankittua lomakkeen täyttämällä Kansalliskirjaston ISBN-keskuksen sivuilla tai paperisena. Tunnus tulee yleensä jo seuraavana arkipäivänä. Se ei myöskään maksa mitään. Useampia kirjoja julkaisevia omakustannekirjailijoita muutaman kirjan jälkeen saatetaan pyytää rekisteröitymään kustantajiksi, joka on vapaaehtoista.

Omakustanteen markkinointi

Omakustanteen markkinoinnissa kannattaa olla aloitteellinen. Kannattaa lähettää arvostelukappale paikkakunnan lehtiin, myös ilmaisjulkaisuihin ja tarjoutua haastateltavaksi.  Samoin kirja kannattaa laittaa myyntiin myös Facebookin myyntisivuille ja muille netin kauppasivustoille. Kirjavälitys Oy:llä on Onix-palvelu, jonka kautta kirjat päätyvät kirjakauppojen verkkokirjakauppoihin ja lisäksi on olemassa Kirjastopalvelu, josta kirjastot ottavat kirjoja listoilleen. Molemmat ovat hyviä keinoja saada kirja liikkumaan.

Kirjan hinnoittelussa kannattaa katsella kirjakaupoissa, paljonko fyysisesti samankaltaisesta tai saman aiheen kirjasta kaupat pyytävät ja hinnoitella sen alle, koska kirjakaupat haluavat myös ansaita kirjalla.

Palvelukustanne

Jos on rahaa ja halua käyttää sitä unelmansa toteuttamiseen, on olemassa ns. ”palvelukustanne.” Tämä tarkoittaa, että kirjailija lähettää aineistonsa kustantajalle ja kustantaja tekee siitä painovalmiin kirjan taittoineen, kansineen ja ISBN-tunnuksineen sekä ilmoittaa sen esimerkiksi Onix-palveluun. 

Tämän jälkeen kustantamo painaa kirjaa halutun määrän ja toimittaa ne kirjailijalle, jolle jää markkinointi ja jakelu. Tämä on usein kallein ja helpoin tapa. Kustannukset palvelukustanteelle ovat helposti nelinumeroinen summa, mutta allekin hinta voi jäädä. Palvelukustannussopimus ei ole kustannussopimus, vaikka moni kirjailijaehdokas haluaa näin uskoa, vaan sopimus kirjan painamisesta.

Omakustanne on vaihtoehto, mikäli haluaa toteuttaa haaveensa kirjan julkaisusta ja kustantamot eivät ota onkeen. Jos vaihtoehtona on haaveensa hautaaminen, kannattaa miettiä  kummasta on enemmän iloa; matkasta etelään vai oman kirjan julkaisusta.

Kirjoittaminen on rentouttava tapa saada asioita ulos systeemistään ja tekstinsä näkeminen painettuna on kuin oman lapsen näkeminen ensi kertaa. Kirjoitellaan!

VARAUTUJA EI YLLÄTY

Taannoinen koronan ilmestyminen Eurooppaan sai ihmiset ostamaan kaupoista hyllyt tyhjiksi. Ihmiset eivät luottaneet, että kauppoihin saataisiin välttämättä uutta tavaraa ostettujen tilalle. 

Tätä kutsutaan varautumiseksi.

Jokainen ihminen on varautuja jollain tavalla. Käytännössä kaikilla on vakuutus, jota ei haluta joutua käyttämään tai flunssalääkettä lääkekaapissa. Kodin vara-avain on esimerkiksi naapurilla tai läheisellä siltä varalta, että avain roskia viedessä unohtuu eteisen pöydälle. Jos laatikoista löytyy varapatterit television kaukosäätimeen, että television katselu jatkuisi myös kaupan ollessa kiinni tai jos lompakossa tai käsilaukussa on kondomi flaksin varalta, olet eräällä tapaa varautuja.

Nykyisessä kielenkäytössä varautujalla tarkoitetaan henkilöä, joka varautuu yhteiskunnan häiriöihin pitämällä esimerkiksi ruokaa ja juomaa kotivarana. Vanhemmille ikäpolville sana ”varautuja” on vieras, mutta heille varautuminen usein on normaalia toimintaa. Tämä periytyy Suomen maaseudulta, jossa ruoka piti käydä kalastamassa, metsästämässä tai keräilemässä ilman taetta saaliista ja jos ei oravan lailla pitänyt elintarvikkeita kellarissa, joutui näkemään nälkää.

Varautumista usein pidetään survivalismin synonyyminä. Eroja kuitenkin on, survivalismiin kuuluu olennaisena osana epäluottamus vallanpitäjiä kohtaan ja jopa vallanpitäjien pitämisenä vihollisena. 

Myös yhteisöllisyys kuuluu survivalismiin. Internet on pullollaan erilaisia ja erimaalaisia survivalistien foorumeita ja ainakin Yhdysvalloissa survivalistit ovat perustaneet omia kaupunkejaan maaseudulle yhteiskunnan romahduksen varalle. Varautuja taas on yksityinen kansalainen, joka elää hissukseen ja omin voimin sekä usein äänestää ja luottaa yhteiskunnan hyvyyteen.

Jokainen meistä on siis varautuja, jollain tavalla. Etukäteen ostettu paketti kipulääkettä, muutama pussi makarooneja, säilykkeitä tai kaapissa lähdevettä varmuuden vuoksi tekee ihmisestä varautujan.

Viranomaisten suositus ja yleisesti hyväksytty periaate on, että yksityisen kansalaisen tulisi pärjätä omillaan 72 tuntia eli kolme vuorokautta tilanteessa, jossa kaupasta ei saa ruokaa, vedentulo on keskeytynyt, lämmitys poikki ja kotoa ei voi poistua ulos kolmeen vuorokauteen.

Tämä ei ole lainkaan mahdoton tehtävä. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija ja tietää, mitä ja paljonko tarvitsee selvitäkseen. Tilanteen ollessa päällä on helposti liian myöhäistä alkaa kerätä varastoja kauppojen tyhjentyessä ja hintojen noustessa. Jos kerran varastoja pitää olla, ne on paras hankkia nyt ja katsella kriisin iskiessä muitten panikointia kaupoissa tyydytystä tuntien.

Yleinen suositus 72 tunnin ns. ”bug-in”- tilanteeseen on seuraava:

-kotoa tulisi löytyä ruokaa ja vettä koko perheelle ja kotieläimille kolmeksi päiväksi. Ruuan tulee olla hyvin säilyvää ja syömäkelpoista ilman lämmitystä ja valmistusta. Vettä voi varastoida vesihanasta säiliöihin ja astioihin tai ostaa kaupasta esimerkiksi lähdevettä useita pulloja. Veden pitkäaikaiseen varastointiin tarvitaan kaupoista löytyviä säilytysaineita.

-ruuan lämmitystä varten sähkökatkon aikana tarvitaan retkikeitin, takka tai nuotiopaikka polttoaineineen. Lämmin ruoka on moraalinkohottaja ja tekee 72 tunnin selviytymisestä vähemmän ikävää.

-peittoja, huopia ja lämpimiä vaatteita.

-kynttilöitä, öljylamppuja, taskulamppuja tai vastaavia korvaavia valonlähteitä. Myös polttoaine ja patterit lamppuihin.

-tulitikkuja

-patterikäyttöinen radio, jotta kykenee kuulemaan viranomaisten tiedotukset sähkökatkon aikana. Myös kännykkään tai tietokoneeseen nykyaikana on hyvä olla varavirtalähde, mahdollisuuksien mukaan.

-lääkkeet, sekä normitilanteessa tarvitsemansa että kipu- ja flunssalääkkeitä.

-jonkinlainen korvaava WC-systeemi on hyvä miettiä etukäteen.

-paras tapa suojella varastojaan ja siten perhettään ryöstäjiä vastaan on OPSEC-periaate eli älä kerro, että sinulla on suuria ruokavarastoja, edes tilanteen ollessa normaali. Sama suomeksi: ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön.”

Nämä ohjeet ovat yleisiä ja jokainen voi muokata niitä tarpeensa mukaan. Toinen varastoi hanhenmaksapalleroita sekä muita lempiruokiaan ja joku toinen taas laskee tarkkaan ruuan kaloreita, löytääkseen parhaan elintarvikkeen selviytymisen kannalta. Monilla myös raha rajoittaa varautumista, mutta hernekeitto- tai papupurkit ovat edullista ruokaa.

Yhteiskunnan häiriö, oli se sitten mellakka, laaja sähkökatkos, epidemia, yleislakko, myrsky tai mikä tahansa, ei välttämättä mene ohitse 72 tunnissa. Jossain vaiheessa ihmisten on tultava ulos etsimään lisää elintarvikkeita ja läheisiään. Silloin myös kotoa lähteminen turvallisemmille seuduille tulee ajankohtaiseksi. Survivalisteilla on käytössään termi ”Bug-Out-Location” eli BOL. Tämä tarkoittaa mitä tahansa etukäteen mietittyä kohdetta, johon vetäydytään odottamaan tilanteen tasaantumista. Suomessa ensimmäisenä mieleen tulevat sadat tuhannet Suomen kesämökit, joihin voi evakuoida itsensä. BOL voi myös olla tuttu leiripaikka kansallispuistossa tai kaupungissa jokin omaa kotia parempi paikka pärjätä. Kaupungit tosin helposti muuttuvat kuolemanloukuiksi veden ja ruuan puutteen vuoksi pitemmän kriisin aikana.

Selvittyään 72 tuntia, yhteiskunnalla on todennäköisesti omat suunnitelmansa jatkosta ja silloin kansalainen toimii tilanteen mukaan. Jos pärjää itse, se on hyvä ja jos tarvitsee apua, yhteiskunta voinee auttaa.

Varautuminen ja sen astetta ammattimaisempi muoto survivalismi, auttavat selviämään kriisitilanteissa. Jokaisen suomalaisen tulisi ajatella omaa ja läheistensä tulevaisuutta pitämällä 72 tunnin kotivaraa. Tai edes jotain kaapin pohjalla. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole kiveen hakattu. Täälläkin tulee häiriöitä ja kriisitilanteita, vaikka postapokalyptinen MadMax- maailma ei olekaan ihan nurkan takana.

TATAARIMURHA HELSINGISSÄ 1942

Suomessa on aina historiansa aikana ollut pieniä määriä vähemmistöjä Suomen ruotsinkielisen vähemmistön lisäksi. Yksi näistä on islaminuskoiset tataarit. Turkkilaisiin kansoihin kuuluvat Suomen tataarit erään teorian mukaan polveutuvat suomalais-ugrilaisesta heimosta tuhannen vuoden takaa, mutta Suomeen heidän esi-isänsä saapuivat tsaarin aikaan Venäjältä vuoden 1900 molemmin puolin.Tataarit ovat kotoutuneet Suomeen erinomaisesti ja he ovat kantaneet kortensa kekoon myös Suomen puolustamisessa.

Suomalaisista tataareista noin 170 osallistui talvi- ja jatkosotaan rintamalla, väestönsuojelussa, lottana  tai kauppalaivastossa ja heistä kaatui rintamalla tai sai surmansa kymmenen.

Terijoella 1912 syntynyt Siaetdin Samlihan on yksi surmansa saaneista. Hänet murhattiin kotilomalla.

Asiamiehenä ja nahkurina sivillissä toiminut sotamies Samlihan astui aseelliseen palvelukseen vapaaehtoisena talvisodassa helmikuussa 1940. Siaetdin Samlihan koulutettiin autonkuljettajaksi ja määrättiin Helsingin autokomppaniaan huhtikuussa 1940. Hänen palvelusarvosanansa olivat enimmäkseen hyviä, joskin sotamies Samlihan sai välirauhan kesän elokuussa 1940 kolme vuorokautta yksinkertaista arestia. Hänen palveluksensa päättyi täysinpalvelleena tammikuussa 1941.

Jatkosodan kynnyksellä kesäkuun 18. päivä 1941 sotamies Siaetdin Samlihan kutsuttiin uudelleen palvelukseen autonkuljettajaksi 48. autokomppaniaan, josta hänet joulukuussa siirrettiin sotasairaalan kautta samaan tehtävään Helsingin suojeluskuntapiirin liikennetoimistoon. Siellä hän palveli kuolemaansa saakka.

Syyskuussa 1942 sotamies Samlihan sai kotiloman, jonka aikana hänet murhattiin. Sotamies Siaetdin Samlihan käveli myöhään illalla syyskuun 15. päivä 1942 asepuvussa ystävänsä kanssa helsinkiläisellä kadulla. He keskustelivat keskenään turkiksi, joka oli molempien äidinkieli.

Yhtä-äkkiä, ilmeisesti ilman näkyvää syytä, muuan ohikulkija ampui Siaetdin Samlihanin kuoliaaksi. Vatsaontelon ja keuhkon lävistänyt luoti aiheutti keuhkoihin Samlihanin kuolemaan johtavan veritulpan.

Tapausta on varmasti poliisi tai sotilaspoliisi tutkinut, mutta murhan tutkintapöytäkirjoja tai muita asiakirjoja ei arkistoista löydy. Ne ovat ehkä vuosikymmenten mittaan tuhottu erehdyksessä tai vahingossa, tai arkistoitu tuntemattomaan paikkaan. Sekin on teoriassa mahdollista, että sotaa käyvässä Suomessa Siaetdin Samlihanin murha haudattiin vähin äänin, koska olisi propagandamielessä ollut haitallista,jos olisi levinnyt tieto, että kotilomalla olevia suomalaisia sotilaita murhataan kotikaupungeissaan.

Koska tietoja ei arkistosta löydy, ei ole tiedossa käytetty ase, sen kaliiperi tai ampujan tuntomerkkejä. Murhan motiivi on murhaajan ohella myös tuntematon. Eräs teoria on, että ampuja piti turkkia puhunutta ja Suomen armeijan univormuun pukeutunutta Siaetdin Samlihania neuvostoliittolaisena desanttina eli Suomeen ujutettuna valepukuisena Venäjän vakoilijana ja sabotöörinä. Tämä on mahdollista, mutta mietityttää, miten oletettavasti suomalainen ei erottanut turkkia venäjänkielestä tai ilmoittautunut poliisille, jos piti tekoaan vihollisen surmaamisena. Ehkä kyseessä oli jokin Suomen maaseudun asukas, joka ei ollut ollut tekemisissä venäläisten kanssa, ja vielä vähemmän turkkia puhuvien.

Siaetdin Samlihanin murha on siis saattanut olla nykykielellä sanottuna rasistinen. Joka tapauksessa ampujaa ei saatu kiinni ja Samlihanin murha Helsingissä 1942 on edelleen selvittämättä.