SUOMEN SININEN KULTA

Maailman väestö kasvaa ja sitä mukaa kasvaa myös vedenkulutus. Viimeisen sadan vuoden aikana vedenkäyttö maailmassa on kuusinkertaistunut ja kasvaa yhä. Suurin veden käyttäjä on teollisuus. 

Vettä kuluttaa jokainen ihminen elääkseen tai käyttämiensä tuotteitten valmistamiseen. Suomen asukas kuluttaa joka päivä vettä noin 155 litraa. Toistaiseksi vettä riittää jokaiselle Suomessa, joskin kinaa on herättänyt kastellaanko ruokaa tuottavat pellot vai golfkentät. Molempiin ei kuivina vuosina vettä Suomessa aina riitä.

Suomen lain mukaan maanomistaja ei omista maallaan olevaa vettä vaikka hänellä on oikeus kaivaa maalleen kaivo ja käyttää vettä. Teollinen käyttö omalla maalla vaatii luvan. Perustuslain mukaan vesi kuuluu kaikille, sitä ei voi omistaa.

Vesi on kuitenkin suurta bisnestä huolimatta siitä, että YK vuonna 2010 hyväksyi puhtaan veden ihmisoikeudeksi. Eräitten mielestä vesi on pikemminkin elintarvike ja ihmisoikeus ei tarkoita ilmaista. Maailman sijoittajat ovat havainneet veden tarpeen ja haluavat omistukseensa maailman vesivarat, myös Suomen. Tämä onnistuisi lakia muuttamalla.

Suomella on runsaat ja Unescon tutkimuksen mukaan maailman puhtaimmat vesivarat, jotka kortit oikein pelaamalla voivat 30 vuoden kuluttua olla samanlainen vaurauden ja hyvinvoinnin lähde kuin öljy on nyt Norjalle. Maailma tarvitsee vettä ja meillä on sitä. Suomi voi tulevaisuudessa myydä vettä ulkomaille hyvään hintaan, mikäli pidämme vesivaramme omissa käsissämme.

Suomi on jo antanut malminsa ulkomaisten liikemiesten haltuun pikkurahasta ja vesi on vaarassa mennä samaa tietä. Suomea ei turhaan sanota Pohjolan Kongoksi. Jos pelaamme korttimme väärin, vesi on suomalaisille samanlainen kirous kuin koboltti, timantit ja muut mineraalit Kongolle, rikkaus joka menee ulkomaalaisten taskuihin väestön saadessa vain rippusia kansallisomaisuudestaan.

Viron pääkaupunki Tallinna möi vesiyhtiönsä kansainvälisille sijoittajille ja katui katkerasti veden kuluttajahinnan noustessa roimasti ja yhtiön virolaisten työntekjöitten saadessa potkut. Vedestä saadut rahatkin katosivat osinkoina ulkomaille. Tallinnalta kesti 20 vuotta korjata ulkomaalaisten liikemiesten aiheuttama vahinko, joka olisi vältetty pitämällä Tallinnan vesilaitos virolaisten omistuksessa.

Teoriassa yksityistäminen tuo varallisuutta ja parantaa palveluja mutta käytännössä yksityistäminen tuo varallisuutta vain kapitalisteille, sillä hintoja nostetaan ja huonontaa palveluja, koska palvelujen huonontaminen laskee kuluja ja siis lisää voittoja. Tästä on olemassa surullisenkuuluisa esimerkki, kun Suomen hallitus möi sähkön kantaverkon ulkomaalaisille.

Toivon, mutta en luota, Suomen päättäjien tulevaisuudessa ajavan suomalaisten asiaa ja pitävän suomalaisten sinisen kansallisomaisuuden Suomen omistuksessa, poissa ison rahan käsistä.

Veden tarve tulee vain lisääntymään. Jo 1980-luvulla ennustettiin 2000-luvulla sotia käytävän vesivaroista, kuten on käyty öljystä. Suomen sininen kulta on suomalaisille joko turmion tuova gorillan koura tai hyvinvointia puskeva Kalevalan sampo.

SUOMEN SININEN KULTA

Maailman väestö kasvaa ja sitä mukaa kasvaa myös vedenkulutus. Viimeisen sadan vuoden aikana vedenkäyttö maailmassa on kuusinkertaistunut ja kasvaa yhä. Suurin veden käyttäjä on teollisuus. 

Vettä kuluttaa jokainen ihminen elääkseen tai käyttämiensä tuotteitten valmistamiseen. Suomen asukas kuluttaa joka päivä vettä noin 155 litraa. Toistaiseksi vettä riittää jokaiselle Suomessa, joskin kinaa on herättänyt kastellaanko ruokaa tuottavat pellot vai golfkentät. Molempiin ei kuivina vuosina vettä Suomessa aina riitä.

Suomen lain mukaan maanomistaja ei omista maallaan olevaa vettä vaikka hänellä on oikeus kaivaa maalleen kaivo ja käyttää vettä. Teollinen käyttö omalla maalla vaatii luvan. Perustuslain mukaan vesi kuuluu kaikille, sitä ei voi omistaa.

Vesi on kuitenkin suurta bisnestä huolimatta siitä, että YK vuonna 2010 hyväksyi puhtaan veden ihmisoikeudeksi. Eräitten mielestä vesi on pikemminkin elintarvike ja ihmisoikeus ei tarkoita ilmaista. Maailman sijoittajat ovat havainneet veden tarpeen ja haluavat omistukseensa maailman vesivarat, myös Suomen. Tämä onnistuisi lakia muuttamalla.

Suomella on runsaat ja Unescon tutkimuksen mukaan maailman puhtaimmat vesivarat, jotka kortit oikein pelaamalla voivat 30 vuoden kuluttua olla samanlainen vaurauden ja hyvinvoinnin lähde kuin öljy on nyt Norjalle. Maailma tarvitsee vettä ja meillä on sitä. Suomi voi tulevaisuudessa myydä vettä ulkomaille hyvään hintaan, mikäli pidämme vesivaramme omissa käsissämme.

Suomi on jo antanut malminsa ulkomaisten liikemiesten haltuun pikkurahasta ja vesi on vaarassa mennä samaa tietä. Suomea ei turhaan sanota Pohjolan Kongoksi. Jos pelaamme korttimme väärin, vesi on suomalaisille samanlainen kirous kuin koboltti, timantit ja muut mineraalit Kongolle, rikkaus joka menee ulkomaalaisten taskuihin väestön saadessa vain rippusia kansallisomaisuudestaan.

Viron pääkaupunki Tallinna möi vesiyhtiönsä kansainvälisille sijoittajille ja katui katkerasti veden kuluttajahinnan noustessa roimasti ja yhtiön virolaisten työntekjöitten saadessa potkut. Vedestä saadut rahatkin katosivat osinkoina ulkomaille. Tallinnalta kesti 20 vuotta korjata ulkomaalaisten liikemiesten aiheuttama vahinko, joka olisi vältetty pitämällä Tallinnan vesilaitos virolaisten omistuksessa.

Teoriassa yksityistäminen tuo varallisuutta ja parantaa palveluja mutta käytännössä yksityistäminen tuo varallisuutta vain kapitalisteille, sillä hintoja nostetaan ja huonontaa palveluja, koska palvelujen huonontaminen laskee kuluja ja siis lisää voittoja. Tästä on olemassa surullisenkuuluisa esimerkki, kun Suomen hallitus möi sähkön kantaverkon ulkomaalaisille.

Toivon, mutta en luota, Suomen päättäjien tulevaisuudessa ajavan suomalaisten asiaa ja pitävän suomalaisten sinisen kansallisomaisuuden Suomen omistuksessa, poissa ison rahan käsistä.

Veden tarve tulee vain lisääntymään. Jo 1980-luvulla ennustettiin 2000-luvulla sotia käytävän vesivaroista, kuten on käyty öljystä. Suomen sininen kulta on suomalaisille joko turmion tuova gorillan koura tai hyvinvointia puskeva Kalevalan sampo. 

KAROLIINIEN MARSSI

Tasan 300 vuotta sitten, tammikuussa 1719, Ruotsi ja sen mukana siihen kuulunut Suomi olivat sodassa. Suomi eli Isonvihan aikaa venäläisten miehittämänä ja Pultavan tappion jälkeen vuonna 1709, Ruotsin vuosiksi Turkkiin paennut kuningas Kaarle XII oli pian Ruotsiin palattuaan vienyt Ruotsin ja Suomen uuteen sotaan Tanskaa vastaan. Vuonna 1718 Kaarle XII johti Tanskalle kuuluneeseen Norjaan 10.000 karoliineiksi kutsutun sotilaan armeijan. Näistä sotilaista noin 6.000 oli suomalaisia.

Norjan puolella suurimmaksi osaksi suomalaisista koottu Ruotsin armeija eteni lähes ilman vastarintaa ja kauas toimivilta huoltoreiteiltä. Sää oli huono, huolto ei toiminut ja norjalaiset sissit piinasivat ylläköillään hyökkääjiä. Kun joulukuussa tuli viesti kuninkaan kuolemasta Fredrikstenin linnoituksen edustalla, murtui Ruotsin armeijan taistelutahto.

Joulukuun lopussa juliaanisen kalenterin mukaan kenraali Kaarle Kustaa Armfelt määrättiin aloittamaan vetäytyminen Ruotsiin. Kenraali Armfelt järkeili pohjoisempaa marssimisen altistavan armeijan norjalaisten hyökkäykselle ja etelämpää matka olisi ollut huollon puuttuessa liian pitkä.Kaarle Kustaa Armfelt määräsi 7.000 miehen joukkonsa marssimaan suoraan Norjan Tydalista Jämtlannin Handöliin Ruotsissa. Matkaa oli noin 50 kilometriä tuntureitten yli.

Reitti kulki kapeita polkuja myöten jyrkille rinteille ja pian matkanteon alettua Ruotsin armeijan karoliinit hylkäsivät satojen kilojen painoiset tykkinsä, joita oli liian vaikeaa kuljettaa mukana.

Matka oli aloitettu juliaanisen kalenterin mukaan vuoden viimeisenä päivänä 1718. Nykyisen kalenterin mukaan oli 11. tammikuuta 1719.

Avotuntureilla ei ollut karoliineille suojaa, ja heidän vaatteensa oli kehnossa kunnossa, lisäksi alkoi tuulla purevasti ja pyryttää lunta. Ruokaakin oli vain vähän; sotilaille oli jaettu evääksi kaksi kaurakakkua ja 80 grammaa suolalihaa.

Jo ensimmäisenä marssipäivänä parisataa karoliinia menehtyi säähän ja rasituksiin. Matka eteni hitaasti, sillä suksia tiettävästi ei karoliineilla ollut.

Kylmän tuntureilla vietetyn yön jälkeen joukko-osasto alkoi hajota pienempiin tyhmiin. Matka kesti eri ryhmiltä joko kaksi tai kolme päivää. Lähes puolet ei päässyt lainkaan perille Ruotsiin. Arviolta 2.800 sotilasta kuoli viiden peninkulman matkalla. Legendan mukaan karoliineja olisi jäätynyt kesken marssimisen seisaalleen lumeen.

Perille Ruotsin puolelle Handöliin päässeet eivät lakanneet kuolemasta. Kylä oli pieni ja tilaa harvoissa ja harvassa olleissa taloissa ei ollut kaikille saapuneille. taloihin sisälle lämpimään päässeetkään eivät aina selvinneet hengissä; äkillisen lämpötilan vaihtelun aiheuttama rasitus surmasi sotilaita tuvan lämpöön. Ainoa hoito pahoihin  paleltumiin oli amputaatio ja irtonaisia raajoja oli tarinan mukaan kasoiksi asti. Noin 700 sotilasta kuoli perille päästyään.

Karoliinien marssilla tunturien yli kuoli noin 3.400-3.500 Ruotsin armeijan karoliinia ja heistä suuri, ellei suurin osa oli suomalaisia. Kesän tultua norjalaiset siviilit hautasivat löytämänsä karoliinien ruumiit.

Henkiinjääneet Ruotsin armeijan suomalaiset sotilaat eivät päässeet kotiinsa vielä moniin vuosiin. Suomi oli Venäjän miehittämä vuoteen 1721 asti. Moni ehti kuolla Ruotsissa näkemättä Suomea enää koskaan.