SODAN MUISTO

Vuoteen 2025 saakka on joka vuosi viime sotien tapahtumien 80- vuotispäivä. Tänä vuonna on kulunut 80 vuotta Talvisodan päättymisestä ja ensi vuonna 80 vuotta Jatkosodan alkamisesta.

Tänä vuonna on kulunut myös 80 vuotta ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon taistelusta Suomen puolesta. Oulun ja koko Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta vastasi Ruotsin vapaaehtoisista koottu Flygflottilj 19, joka 20 koneella suojasi suomalaisia joukkoja rintamalla ja Pohjois-Suomen taajamia pommituksilta.

Osaston koneet olivat lainassa Ruotsin ilmavoimilta ja niitä huolsivat ja lensivät ruotsalaiset vapaaehtoiset. Osasto oli omavarainen, sen polttoaine, ammukset ja varaosat tulivat Ruotsista. Flygflottilj 19 ampui alas tai tuhosi maahan parin kuukauden aikana yhdeksän neuvostokonetta. Osasto kärsi myös tappioita, kolme lentäjää kaatui taisteluissa tai onnettomuuksissa ja kaksi jäi neuvostoliittolaisten sotavangiksi. Heidät vapautettiin toukokuussa 1940.

Ruotsalaisessa Linköpingin ilmailumuseossa on kaksi Suomen Talvisodan aikaisilla tunnuksilla varustettua konetta. Toinen on Pohjois.Suomen puolustukseen osallistunut  Gloster Gladiator- hävittäjä ja toinen on Hawker Hart- merkkinen tiedustelu- ja pommikone, joka on samaa mallia kuin Talvisotaan osallistuneet Hartit, mutta kyseinen yksilö ei kuitenkaan palvellut Suomessa.

Olen tehnyt Oulun kaupungille kuntalaisaloitteen, jotta kotikaupunkiamme puolustanut Gloster Gladiator- hävittäjä lainattaisiin Linköpingistä Ouluun, esimerkiksi vuodeksi. Koneelle varmasti sopiva paikka löytyisi.

Suomea puolustanut Gladiator houkuttelisi historianharrastajia ja koululaisryhmiä eri puolilta Pohjois-Suomea Ouluun ja laina tiivistäisi Suomen ja Ruotsin vuosisatoja kestäneitä suhteita.

Viimeinen Talvisotaan osallistunut ruotsalainen vapaaehtoinen kuoli vastikään ja Suomessakin veteraanien rivit harvenevat päivittäin. Valtion arvioitten mukaan veteraanieläkkeitten maksu loppuu 2030-luvulla, alle 20 vuoden kuluessa.

Nyt on aika muistaa ja elävöittää Suomen historiaa, jotta se ei unohtuisi kirjojen kansien väliin tai muutu vain viihde-elokuvien aiheeksi.

TATAARIMURHA HELSINGISSÄ 1942

Suomessa on aina historiansa aikana ollut pieniä määriä vähemmistöjä Suomen ruotsinkielisen vähemmistön lisäksi. Yksi näistä on islaminuskoiset tataarit. Turkkilaisiin kansoihin kuuluvat Suomen tataarit erään teorian mukaan polveutuvat suomalais-ugrilaisesta heimosta tuhannen vuoden takaa, mutta Suomeen heidän esi-isänsä saapuivat tsaarin aikaan Venäjältä vuoden 1900 molemmin puolin.Tataarit ovat kotoutuneet Suomeen erinomaisesti ja he ovat kantaneet kortensa kekoon myös Suomen puolustamisessa.

Suomalaisista tataareista noin 170 osallistui talvi- ja jatkosotaan rintamalla, väestönsuojelussa, lottana  tai kauppalaivastossa ja heistä kaatui rintamalla tai sai surmansa kymmenen.

Terijoella 1912 syntynyt Siaetdin Samlihan on yksi surmansa saaneista. Hänet murhattiin kotilomalla.

Asiamiehenä ja nahkurina sivillissä toiminut sotamies Samlihan astui aseelliseen palvelukseen vapaaehtoisena talvisodassa helmikuussa 1940. Siaetdin Samlihan koulutettiin autonkuljettajaksi ja määrättiin Helsingin autokomppaniaan huhtikuussa 1940. Hänen palvelusarvosanansa olivat enimmäkseen hyviä, joskin sotamies Samlihan sai välirauhan kesän elokuussa 1940 kolme vuorokautta yksinkertaista arestia. Hänen palveluksensa päättyi täysinpalvelleena tammikuussa 1941.

Jatkosodan kynnyksellä kesäkuun 18. päivä 1941 sotamies Siaetdin Samlihan kutsuttiin uudelleen palvelukseen autonkuljettajaksi 48. autokomppaniaan, josta hänet joulukuussa siirrettiin sotasairaalan kautta samaan tehtävään Helsingin suojeluskuntapiirin liikennetoimistoon. Siellä hän palveli kuolemaansa saakka.

Syyskuussa 1942 sotamies Samlihan sai kotiloman, jonka aikana hänet murhattiin. Sotamies Siaetdin Samlihan käveli myöhään illalla syyskuun 15. päivä 1942 asepuvussa ystävänsä kanssa helsinkiläisellä kadulla. He keskustelivat keskenään turkiksi, joka oli molempien äidinkieli.

Yhtä-äkkiä, ilmeisesti ilman näkyvää syytä, muuan ohikulkija ampui Siaetdin Samlihanin kuoliaaksi. Vatsaontelon ja keuhkon lävistänyt luoti aiheutti keuhkoihin Samlihanin kuolemaan johtavan veritulpan.

Tapausta on varmasti poliisi tai sotilaspoliisi tutkinut, mutta murhan tutkintapöytäkirjoja tai muita asiakirjoja ei arkistoista löydy. Ne ovat ehkä vuosikymmenten mittaan tuhottu erehdyksessä tai vahingossa, tai arkistoitu tuntemattomaan paikkaan. Sekin on teoriassa mahdollista, että sotaa käyvässä Suomessa Siaetdin Samlihanin murha haudattiin vähin äänin, koska olisi propagandamielessä ollut haitallista,jos olisi levinnyt tieto, että kotilomalla olevia suomalaisia sotilaita murhataan kotikaupungeissaan.

Koska tietoja ei arkistosta löydy, ei ole tiedossa käytetty ase, sen kaliiperi tai ampujan tuntomerkkejä. Murhan motiivi on murhaajan ohella myös tuntematon. Eräs teoria on, että ampuja piti turkkia puhunutta ja Suomen armeijan univormuun pukeutunutta Siaetdin Samlihania neuvostoliittolaisena desanttina eli Suomeen ujutettuna valepukuisena Venäjän vakoilijana ja sabotöörinä. Tämä on mahdollista, mutta mietityttää, miten oletettavasti suomalainen ei erottanut turkkia venäjänkielestä tai ilmoittautunut poliisille, jos piti tekoaan vihollisen surmaamisena. Ehkä kyseessä oli jokin Suomen maaseudun asukas, joka ei ollut ollut tekemisissä venäläisten kanssa, ja vielä vähemmän turkkia puhuvien.

Siaetdin Samlihanin murha on siis saattanut olla nykykielellä sanottuna rasistinen. Joka tapauksessa ampujaa ei saatu kiinni ja Samlihanin murha Helsingissä 1942 on edelleen selvittämättä.

ARMEIJAMUSEO OULUUN

Oululla on pitkät sotilasperinteet, jo vuonna 1590 perustettiin Oulujoen varteen linna, jonka ympärille muodostui 1600-luvun alkuun mennessä Oulun kaupungin itu. Oulussa on taisteltu ja täällä ovat kymmenet tuhannet miehet Suomesta ja muualta suorittaneet asepalvelusta sodan ja rauhan aikana.

Tätä historiaa tulee vaalia ja sitä ei pidä unohtaa, vaikka osa muistoista on ikäviä kuten Oulun taistelu suomalaisten kesken sata vuotta sitten. Ouluun tulisi perustaa erityinen armeija- tai sotilasmuseo muistamaan Oulun sotilas- ja sotahistoriaa. Jos Suomen osalta sodat on sodittu, niin armeijamuseolle olisi tarvetta ja jos taas uusi sota aikanaan syttyy, on hyvä muistuttaa oululaisia että ennenkin on kovista paikoista selvitty ja elämä jatkunut. Aineistoa museoon löytyy runsaasti Pohjois-Pohjanmaan museon varastoista, jolla ei ole voimavaroja asettaa sotilasesineitä laajemmalti esille.

Oululainen kaupunginvaltuutettu Juha Vuorio (ps), ehdotti vuonna 2013 saksalaisten vuonna 1942 rakentaman upseerikerhon, myöhemmän Tuiran paloaseman avaamista Pohjolan sotamuseona. Idea torjuttiin tuolloin, mutta asiaa sietäisi miettiä uudemman kerran. Alppilan Alppimajassa ovat toimineet Saksan ja Suomen puolustusvoimien upseerikerhot ja Karjalasta sodan takia evakuoitujen siirtokarjalaisten kulttuuritalo. Perinteitä sota-ajoille rakennuksella siis on.

Sota ja armeija kiinnostavat muun muassa turisteja. Armeijamuseolla olisi potentiaalia varsinkin saksalaisten ja itävaltalaisten turistien kohteena. Asun itse alueella toista kertaa ja vuosien mittaan on useampikin turisti minulta kysellyt missä saksalaisten entinen varuskunta-alue on. 

Alppimajalla on nyt muuta kulttuurikäyttöä ja myöskin muut paikat armeija- tai sotilasmuseolle käyvät, mutta tärkeintä on ettei Oulu unohda menneisyyttään ja ottaa irtoeurot turistien taskuista.

ERILLISSOTA

YLE näytti maanantaina 25.9.2017 ohjelman Natsi-Saksan yhteysupseerina Päämajassa toimineesta kenraali Waldemar Erfurthista (1879-1971). Erfurth toimi Mikkelin Päämajassa Jatkosodan vuosina 1941-1944 ja hänen kirjoittamansa päiväkirja ollaan julkaisemassa suomeksi. 1950-luvulla päiväkirjasta julkaistiin ilmeisesti ulkopoliittisista syistä vain Jatkosodan loppuvaiheista 1944 kertova osa. Suomessa oli pitkään vallalla opetus, että vuosina 1941-1944 Suomi ei ollut sotilasliitossa Natsi.Saksan kanssa, vaan kävi erillistä sotaa samaa vihollista, Neuvostoliittoa, vastaan yhteistyötä tarpeen tullen saksalaisten kanssa tehden.

YLEn ohjelman "Mannerheimin kotinatsi" mukaan puheet erillissodasta on paras jo unohtaa. Erfurthin päiväkirjan mukaan Suomi oli Hitlerin Saksan käsityksen mukaan läheinen, ja ehkä jopa tärkein liittolainen sodassa kommunisteja vastaan. Tämä siitä huolimatta, että virallista sopimusta jossa selvästi olisi sanottu Suomen ja Saksan olevan sotilasliitossa sodassa Neuvostoliittoa vastaan, ei ollut allekirjoitettuna.

Ohjelma sai erillissodan puolustajat sekä vastustajat netissä liikkeelle. Minä kuulun jälkimmäisiin. Mielestäni Suomi ja Natsi-Saksa olivat sotilasliitossa keskenään yhteistä vihollista vastaan.

Perustelen tätä mm. sillä, että puolen Suomen, eli koko Pohjois-Suomen puolustus oli ulkoistettu 220.000 saksalaiselle sotilaalle, yhteistyö oli tiivistä ja Saksan tuki Suomelle oli elintärkeää varsinkin kesän 1944 torjuntataisteluissa.

Ehkä Suomi itse piti itseään erillissotaa käyvänä maana, jolla sattumalta samaan aikaan Saksan kanssa oli sota samaa vihollista vastaan, mutta muu maailma piti Suomea Saksan liittolaisena.

Kannattaa pitää myös mielessä, että Suomi ei ole se, joka määrittelee oliko Suomi liitossa Natsi-Saksan kanssa vai ei. Sen määrittelevät Natsi-Saksaa vastaan sotineet valtiot. Ja maailma piti Suomea Saksan liittolaisena, se näkyy muun muassa siinä, että Iso-Britannia siirtomaineen julisti Suomelle sodan Jatkosodan ensimmäisenä vuonna 1941.

Suomi soti Neuvostoliittoa vastaan yhteistyössä ja yhdessä Natsi-saksan kanssa; ehkä virallista sopimusta liittolaisuudesta ei ollut, mutta kanssasotiminen teki suomalaisista ja saksalaisista käytännössä liittolaisia. Mikäli Saksa olisi voittanut sodan, kukaan Suomessa ei puhuisi halaistua sanaakaan erillissodasta, vaan Suomen johtajat kehuisivat Suomen olleen aina natsien paras liittolainen.

Erillissota on siis harhaa ja se pätee vielä nykyäänkin. 2010-luvulla Suomella on sotilaita Afganistanissa ja Irakissa osallistumassa USAn johtamaan Sotaan terroria vastaan. Suomi ei kuitenkaan omasta mielestään ole sodassa islamismia vastaan, vaan sattumoisin tekee nk. "rauhanturvaamista" tukeakseen Yhdysvaltoja sodassa. Perinteisesti rauhanturvaajat ovat puolueettomia, ja heidän tehtävänsä on estää sodan osapuolia sotimasta. Näin ei ole Afaganistanin ja Irakin suomalaisten sotilaitten suhteen; puoli on valittu islamismia vastaan.

Isis on sitä mieltä, että Suomi on heidän vihollisensa. Siinä ei Suomen hallituksen puheet "rauhanturvaamisesta" auta mitään. Suomi lasketaan vihollisten joukkoon ja Isis on jo tehnyt iskuja suomalaisia vastaan.

Islam on suurin uhka maailmalle kommunismin jälkeen. Suomi on Sodassa terroria vastaan oikealla puolella ja mielestäni asioista tulisi puhua rehellisesti oikeilla nimillä: Suomi on sodassa.

KARJALAN VENÄLÄISET EVAKOT

Olin joitakin vuosia sitten kaivamassa kultaa Lapissa. Samalla Lapin Kullankaivajain Liiton valtauksella Tankavaaran tienoilla oli muitakin samaan aikaan montulla. Eräs heistä oli PG. Juttelin PGn kanssa paljonkin ja hän kertoi muun muassa elämästään evakkojen poikana. Evakoitten jälkeläisiä Suomessa riittää, mutta PG erosi porukasta. PG nimittäin on venäläinen syntyjään. Ei siis Venäjän venäläinen, vaan Suomen menetetyn Karjalan venäläiseen vähemmistöön kuuluneitten jälkeläinen. PGllä on venäläinen sukunimi, mutta niin on monellakin suomalaisella. Hän oli lapsena puhunut äitinsä kanssa venäjää, mutta oli aikuisikään ehtiessään unohtanut venäjän kielen suomalaisessa koulussa ja naapurustossa. PGn molemmat vanhemmat olivat etnisyydeltään venäläisiä ja isä oli palvellut Suomen armeijassa puolustamassa suomalaisia Neuvostoliittoa eli venäläisiä vastaan. Jatkosodan lopulla suomenvenäläinen perhe oli muitten evakkojen mukana jättänyt maatilansa ja asutettu nykyisen Suomen alueelle.

400.000 Karjalan evakkoa ryssiteltiin sotien jälkeen murteen, ortodoksiuskonnon, vierauden ja ties minkä syyn takia. PGlle oli venäläisyydestä ja Karjalan evakkotaustasta kuittailtu vuosien mittaan, ja vielä nykyaikanakin venäläisen sukunimen vuoksi.

Minulle tieto Karjalan venäläisistä evakoista oli uusi. Olin uskonut että nämä evakot olivat olleet enimmäkseen karjalan murretta puhuneita ortodokseja, mutta kuitenkin suomea puhuvia suomalaisia etnisyydeltään.

Olen kuuklaillut Karjalan evakkojen kansallisuuksia ja todellakin; eivät he kaikki olleet suomalaisia, joukossa oli muitakin kansallisuuksia. Siinä ei ole ihmettelemistä; Viipuri ja koko menetetty Karjala oli eräs Suomen kansainvälisimpiä alueita ainakin keskiajalta alkaen ja Venäjän alueen asukkaitten kanssa kauppaa on käyty varmasti aina.

Erkki Havansin mukaan 400.000 evakosta noin 90% prosenttia oli etnisiä suomalaisia, ortodokseja tai luterilaisia, karjalan murteella suomea puhuvia mutta kiistatta suomalaisia.

Loput 10% olivat sekalaista sakkia. Suurin osa, noin 30.000 ihmistä oli livvinkieltä eli Aunuksen karjalaa puhuvia Laatokan pohjoisrannan asukkaita ja loput suurinpiirtein 10.000 ihmistä olivat muutama tuhat lähinnä Viipurin ruotsinkielistä ja venäläistä asukasta ja muutama sata saksalaista sekä jiddisiä puhuvaa juutalaista. Karjalan kieltä puhuvia evakkoja ei Jatkosodan aikana juurikaan ollut, sillä useampi tuhat oli paennut Neuvostoliittoa Suomeen jo 1920-luvun taitteen heimosotien jälkimainingeissa ja kotiinsa jääneet asuivat Suomen ja Neuvostoliiton rajan itäpuolen alueilla.

Suomen historiasta löytyy paljonkin yllättävää nippelitietoa. Osa on haluttu unohtaa ja vaieta kuoliaaksi, ja osa on vain jäänyt vähälle huomiolle löytäen tiensä esimerkiksi blogeihin sattuman kauppaa tapahtuneitten kohtaamisten kautta.