maanantai 29. elokuuta 2016

MAASTAKARKOTETUT

Ruotsalainen Vilhelm Moberg kirjoitti puolen vuosisataa sitten kirjoja ruotsalaisten siirtolaisuudesta Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun puolivälissä. Kirjasarja on tiettävästi julkaistu yhteisniteenä jonka osat ovat sattuvasti nimetty Maastamuuttajiksi ja Maahanmuuttajiksi. Elokuviksi ja musikaaliksikin päätynyttä klassikkoa on verrattu suomalaisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan.

Nyt on Suomessa kirjoitettu kirja nimeltä Karkotetut. Siinä Kaisa Virtanen ja Katja Tähjä kuvaavat Suomesta karkotettujen ulkomaalaisten vastentahtoista paluuta ja elämää kotonaan. Kirjoittajat ovat haastatelleet ja kuvanneet eri syistä Suomesta kotiinsa palautettujen oloja ilman Suomen sosiaaliturvaa.

Eräs sanoo "alkoholia menneen aika tavalla" kotona islamilaisessa Irakissa, Kosovossa muuan kaipaa suomalaista vehnäjauhoja, koska kosovolaisesta vehnäjauhosta ei saa kunnon korvapuusteja. Moni kokee nöyryytystä lähdettyään mystiseen Länteen ja palatessaan mahdollisesti jopa entistä köyhempänä, mukanaan vain tuulenhuuhtoma takapuoli, omista ja sukulaisten suurista odotuksista huolimatta.

Kirjan tekijät kaipaavat Suomeen jonkinlaista seurantajärjestelmää, jolla valvottaisiin Suomesta poistettujen elämää kotimaassaan. Taka-ajatuksena lienee että ne, joilla menisi kotona palautuksen jälkeen huonosti, palautettaisiin takaisin Suomeen sosiaaliturvan pariin, tai heille Suomen verovaroista maksettaisiin tukea kotimaahan kotoutumiseen. Eihän siinä olisi mitään järkeä, että seurattaisiin karkotettujen elämää mutta ei puututtaisi mitenkään huonosti käydessä.

Ajatus seurantajärjestelmästä on järjetön. Jokainen maa huolehtii itse maansa koti- ja ulkomaisista asukkaista. Jos irakilaisella on ikävää Irakissa, ei se ole Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen tai Saksan ongelma, vaan Irakin.

Suomi ei pysty, eikä edes yritä taata hyviä oloja tai turvallisuutta Suomen asukkaille; on siis törkeää odottaa Suomen takaavan hyvät olot irakilaiselle  Irakissa tai kosovolaiselle Kosovossa. Sehän laittaisi suomalaiset huonompaan asemaan ulkomaalaisiin verrattuna ja kuten sanottua: ulkomaitten olosuhteet eivät ole Suomen vastuulla. Suomi vastaa Suomesta.

Kuten tavataan sanoa: USA voi olla maailman poliisi, mutta Suomi ei voi olla maailman KELA.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

EI PALKANALENNUKSILLE

Suomen talous on kuralla ja osaksi syynä on se, että Suomen palkat ovat liian suuret verrattuna työn tuottavuuteen. Lääkkeeksi on ehdotettu suomalaisten työntekijöitten palkkojen alennuksia. Tätä en kannata.

Mikäli palkkoja lasketaan, niin palkkakustannuksen ja työn tuottavuuden erotus olisi rahansiirtoa köyhiltä rikkaille; työnantajan tulot kasvavat ja menot pienenevät mutta työntekijän työmäärä pysyy ennallaan ja tulot laskevat.

Palkan alennuksen ideana on, että työntekijän saisi työstään pienen palkan ja koska se ei riitä elämiseen, verovaroista maksetaan tukia työtä tekevälle jotta tämä perheineen pärjäisi. Työnantajalle tämä varmasti sopisi; työntekijä tekee työtä ja osan palkasta maksaa veronmaksaja eikä työn teettäjä. Eli raha liikkuisi työnantajan taskuun. Loistava ajatus työnantajan kannalta, se on pakko myöntää.

Suomen palkat ovat numeroina katsottuna melko hyviä Unionissa, mutta jos aletaan laskea mitä palkalla saa ostettua, niin silloin maat, kuten Britannia ja Saksa, joissa on pienempi keskimääräinen palkka menevät Suomen ohitse.

Jotta palkan alennus  toimisi Suomessa, pitäisi myös hintojen laskea, muuten eivät ihmiset pärjää. Tämä taas merkitsisi tuottavuuden laskua, mikä ei sekään ole Suomen talouden kannalta; bisnestä ei kannata tehdä jos ei sillä ei tienaa.

Puheet palkkojen alennuksista ovat työnantajien viekas keino nostaa omia tulojaan antamatta mitään vastineeksi. Kun lasketaan kustannuksia, voitot kasvavat.

Paras tapa nostaa suomalaisen työn tuottavuutta on panostaa laatuun, toimitusvarmuuteen ja tuotekehittelyyn eli valmistaa tuotteita joita maailma haluaa ostaa.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

ELEKTRONINEN PAAVO NURMI

Rio de Janeiron olympialaisista ei ole tämän hetkisen tiedon mukaan tulossa kuin naisten nyrkkeilystä voitettu pronssimitali. Varma ei voi vielä vuosiin olla, sillä tänä vuonna 2016 jaettiin uusiksi Lontoon olympialaisissa 2012 voitettuja mitaleita dopingtestien tulosten tarkistusten jälkeen. Ties vaikka vuonna 2020 tulisi Rion olympialaisista 2016 mitali tai pari Suomelle lisää muitten maitten dopingkäryjen vuoksi.

Tilanne on se, että dopingin vuoksi urheilu ei enää ole yhtä kiinnostavaa kuin ennen eikä Suomikaan ole samanlainen urheilun suurvalta kuin Paavo Nurmen aikoina. Mitä huonommin suomalaiset urheilijat pärjäävät, sitä vähemmän Suomi satsaa urheiluun ja pienemmästä panostuksesta seuraa entistä kehnompi menestys. Edessä on suomalaisen urheilun alaspäin viettävä noidankehä mikäli mitään ei tapahdu.

Suomalaiset ovat kuitenkin maailman kekseliäintä kansaa ja tekninen tietotaito on Suomessa huippulaatua. Kukapa muu kuin suomalainen keksisi pestä autonsa kännykän avulla tai kilpailla kännykän heitossa? Muu maailma on liiaksi laatikkoonsa sulkeutunut keksiäkseen mitään omaperäistä.

Ehdotankin että Suomi ottaa nämä voimavaransa hyötykäyttöön ja alkaa ammattimaisesti panostaa elektroniseen urheiluun eli tietokonepelien pelaamiseen urheiluna. Se olisi kunnosta riippumatta mahdollista jokaiselle ja ajallaan e-urheilu tuottaa uusia suomalaisia innovaatioita peleihin ja niihin liittyvään tekniikkaan.

Uskon että tulevaisuudessa tietokoneilla pelaavat e-urheilijat ovat samanlaisia kansallissankareita kuin mäkihyppääjä Matti Nykänen ja juoksija Paavo Nurmi nykyään. Ehkä tietokonepelit pääsevät jonain päivänä myös uudistettujen olympialaisten lajiksi.
Ei anneta periksi, Suomi nousee vielä.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

 
KOTOUTUS TOIMII

... ainakin joskus, kuten allaolevassa Nykysuomi.fi- verkkolehdelle kirjoittamassani jutussa. Tapaus Salar Rasoul on tosin Ruotsista ja ehkäpä häntäkin voisi kutsua yksittäistapaukseksi.

Eli näin:

ONNISTUNUT KOTOUTUS

Salar Rasoul opiskeli itsenäiseksi havittelevassa Kurdistanissa eläinlääketiedettä ja työskenteli sivussa isänsä kanalassa, jonka Rasoul otti aikanaan johtoonsa. Perheen kanalassa oli 15 kanataloa joissa jokaisessa oli 175.000 kanaa, yhteensä yli 2,6 miljoonaa kanaa. Suurkanala työllisti Kurdistanissa yli 30 ihmistä.

12 vuotta sitten hän omien sanojensa mukaan joutui sodan vuoksi jättämään kotimaansa ja saapumaan Ruotsiin. Rasoul ei kuitenkaan saanut työtä eläinlääkärinä ja työskenteli sen sijaan ravintola-alalla. Vuosi työt aloitettuaan Salar Rasoul omisti itse ravintolan mutta hän halusi palata vanhaan kananhoitajan ammattiinsa. Vuonna 2013 Salar Rasoul oli säästänyt tarpeeksi rahaa toteuttaakseen suunnitelmansa omasta kanalasta Pohjois-Ruotsissa.

Rasoulin alkuperäinen ajatus oli kasvattaa broilereita lihaksi, mutta ilman paikallista teurastajaa se ei ollut mahdollista. Salar Rasoul perustikin ”Salles hönseri”, eli Sallen kanala- nimisen yrityksen kasvattaakseen kanoja munantuottajiksi.

Vuonna 2015 Salar Rasoul möi ravintolayrityksensä ja panosti varansa kanalan saamiseksi toimintaan.

Rasoul on saanut kanalansa alkuun ja aika näyttää miten yrityksen käy. Alkuvaiheessa kanalassa on noin 13.000 kanaa ja täysin automatisoidussa laitoksessa ei vielä tarvita palkattua työvoimaa. Ruotsalainen kananmunayhtiö Norrlandsegg on tehnyt tilauksen joka vaatisi jo nyt kanalan laajentamista, mutta Salar Rasoul aikoo katsoa ensin miten uusi yritys lähtee käyntiin.

Toistaiseksi Salar Rasoulille riittää ilo haaveensa tähän astisesta toteutumisesta.

torstai 11. elokuuta 2016

EU UHKAA PALOVALVONTALENTOJA

Suomen ilmailukerhot ovat jo pitkään tehneet valvonta- ja pelastuslentoja löytääkseen alkavan metsäpalon ja metsiin eksyneitä ihmisiä. Toiminta on yhteiskunnan kannalta merkittävää; search an rescue- eli SAR-lennoilla pelastetaan kadonneita ihmisiä ja palovalvontalennot säästävät omaisuutta tuholta ihmishenkien lisäksi. Metsäpalon sammutuskustannukset voivat olla 3.000 euroa hehtaarilta, eikä siihen ole laskettu palaneen metsän arvoa mukaan. Ilmailukerhojen palovalvonta- pelastuslennot ovat kustannustehokas tapa suojella ihmisiä ja omaisuutta, vapaahtoisten lentäjien ollessa päivystysvuorollaan valmiina lentoon yötä päivää. Vuonna 2015 metsäpalojen lentovalvonta maksoi noin 200.000 euroa.

Suomen hyvä ja toimiva järjestelmä perustuu siihen, että valvonta- ja pelastuslennot katsotaan osaksi kansallista lentotoimintaa eli näitä ilmailukerhojen yhteiskunnan turvaksi tekemiä lentoja ei pidetä kaupallisena toimintana.

Kaupalliset lentoyhtiöt ovat nyt ruvenneet lobbaamaan sen puolesta, että valvonta- ja pelastuslennoissa sovellettaisiin Suomen ilmailulain sijasta Euroopan Unionin ilmailua koskevia asetuksia. Euroopan Unionin säädökset vaativat valvontaa ja pelastustoimintaa suorittavilta lentäjiltä sellaisia lupakirjoja ja vaatimuksia, etteivät ilmailukerhot kykene niitä täyttämään.

Kaupalliset lentoyhtiöt tekisivät työtään rahasta eikä lentämisen ja hyvän tekemisen ilosta kuten suomalaiset ilmailukerhot. Valvonnan ja pelastamisen kaupallistaminen merkitsisi kustannusten kasvua ja palvelun huononemista.

Lentoyhtiöt luonnollisesti haluavat itselleen mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä työllä eli valvonta- ja pelastustoimintaa ei tuskin enää tehtäisiin vuorokauden ajasta riippumatta. Eksyneet saisivat siis viettää pitemmän aikaa metsässä ja metsäpalo roihuta rauhassa yön yli.

Suomalaiset ilmailukerhot tekevät tärkeää työtä yhteiskunnan ja suomlaisten eduksi edulliseen hintaan. Nyt tämäkin toiminta uhkaa siirtyä ulkomaisten sijoittajien ansaintakeinoksi kuten muillakin aloilla on käynyt.

Toivon Suomen päättäjien pelastavan suomalaisen vapaaehtoistoiminnan Euroopan Unionin säädöksiltä. Kaupallisuus ei aina ole hyväksi.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

LÄNNENMIES JA MAAHANMUUTTAJA

Media on viime aikoina kertonut, että muslimien tänä vuonna Euroopassa tekemien väkivaltaisten iskujen takana saattaa olla ulkomaalaisten mielenterveysongelmat. Suomessa Punainen Risti ja maahanmuuttovirasto Migri ovat sitä mieltä, että ulkomaalaisten mielenterveyshoitoon pitäisi panostaa enemmän rahaa. Ääneen sanomattomana syynä on mahdolliset uudet väkivallanteot, joita Suomessa on tapahtunut- raiskaukset, tappelut, Oulun kirvesmurhat ja Lenkkeilijätytön elävältä polttaminen esimerkiksi.

Varmasti Suomen kymmenien tuhansien turvapaikkaa hakevien ulkomaalaisten ja muitten maahn tulleitten joukossa on mielisairaita, väkivaltaisiakin sellaisia. Itsekin vuosia Suomen ulkopuolella viettäneenä tiedän, että poissa kotoa on joskus karu olla ja sellainen saa helposti porot karkaamaan tokasta.

Silti pidän vääränä että ulkomaalaisille räätälöitäisiin omat mielenterveyspalvelut, samaan aikaan kun suomalaiset jäävät usein ilman hoitoa. Eikö tarkoituksena ole kotouttaa ulkomaalaiset Suomeen eikä laittaa apartheidsysteemiä maahamme? Eivät ulkomaalaiset kotoudu sillä että heidät eristetään omiin palveluihinsa. Parhaiten kotoutuu käyttämällä samoja palveluja suomalaisten kanssa, jolloin eivät suomalaisetkaan katkeroidu ulkomaalaisten etuoikeuksista.

Jos ulkomaalaiset käyttävät omia, heille tarkoitettuja terveyspalveluja, heillä ei ole mitään tarvetta tai syytä kotoutua pärjäämään omillaan. Samassa jonossa suomalaisten kanssa odotus käy pitkäksi, mutta matujen omat jonot ovatkin huomattavasti lyhyemmät; ihan siitä syystä että maahantulleita on vähemmän kuin suomalaisia. Eli ulkomaalaiselle on eduksi ettei hän ainakaan virallisesti pysty olemaan samassa asemassa suomlaisten kanssa. Kuka nyt alkaisi pitkään vuoroaan odottamaan kun voi mennä herrakansan ohituskaistaa jonojen ohi? Mahdollisesti vieläpä jonkun muun maksaessa laskun.

Nyt on pakko myöntää että minä itse olen käyttänyt herrakansan ohituskaistaa jonoja välttääkseni. Aikoinaan Suomeen tullessani olin ulkomaan kansalainen ja käytin sitä työvoimatoimistossa hyväkseni työ- ja koulutuspaikkaa etsiessäni. Huolimatta siitä että olen kansalaisuudestani huolimatta aitosuomalainen ja melkein avojalkainen oululainen, minut heti työttömäksi ilmoittaututessani pistettiin ulkomaalaisten työvoimapalvelujen osastolle. Säännöt olivay sellaiset; olin ulkomaan kansalainen ja siitä syystä kävin samalla virkailijalla somalien, kurdien, arabien, brittien ja ties kenen kanssa. Ja aivan totta; meitä ulkomaaneläviä oli Oulussa tuolloin työttömänä niin vähän ettei virkailijalle tarvinnut kauaa odottaa. Suomalaiset saivat jonottaa, me ulkomaanpellet piipahdimme työkkärissä suit sait ja ehdimme lähteä ennen kuin kantapeikkojen jono oli liikahtanutkaan.

Tämä oli siis siihen aikaan kun työvoimatoimisto oli vielä työvoimatoimisto ja jossain määrin yritti saada työttömiä pois kortistosta.

Kärjistetysti voisi sanoa, että on siinä oma logiikkansa miksi ulkomaalaisille pitäisi antaa etuoikeus  mielenterveyspalveluihin; kun suomalainen masentuu, hän alkaa ryypätä ja tappaa itsensä mutta kun ulkomaalainen masentuu, ulkomaalainen raiskaa, tappaa suomalaisen kirveellä, tai sitten rajäyttää itsensä ja suuren joukon lännenmiehiä. Suomalaisen väkivalta enimmäkseen kohdistuu hiljaa omaan itseen ja ulkomaalaisen metelillä viattomiin ihmisiin. Sille annetaan, josta on eniten harmia harmin minimoimiseksi.

torstai 4. elokuuta 2016

PALKKIONMETSÄSTÄJÄT POLIISIN TUEKSI

Suomen poliisi on ylityöllistetty ja alimiehitetty, mutta tehnee parhaansa rajallisilla voimavaroillaan. Poliisin rikostutkinta on käsittääkseni kunnossa; rikoksia selvitetään mutta ongelmana on tutkimusten jälkeinen toiminta. Kun syytetty on tuomittu, hän usein pääsee vapaaksi odottamaan tuomion täytäntöönpanoa eli vankilaan menoa. Moni rikoksesta tuomittu käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tuomittu pakenee eivätkä poliisin voimavarat riitä tarvittavaan ihmisjahtiin rikollisen löytämiseksi. Poliisi ottaa konnan kiinni, jos sattumalta löytää, esimerkiksi liikennevalvonnassa tai muita rikoksia tutkiessaan.

Asiaan on kuitenkin toimiva ratkaisu. Ehdotan, että yhteiskunta maksaa palkkion rangaistusta pakoilevista tuomituista ja karkotusta välttelevistä ulkomaalaisista. Varsinaisesta etsinnästä vastaisi palkkiota vastaan palkkionmetsästäjä, eli "fugitive recovery agent", kuten Yhdysvalloissa sanotaan.

Useimmille varmasti tulee palkkionmetsästäjistä ensimmäisenä mieleen Lee van Cleefin elokuvassa Vain muutaman dollarin tähden esittämä Douglas Mortimer, tai Klaus Kinskin esittämä Loco elokuvasta Suuri hiljaisuus, mutta elävänä tai kuolleena maksettavia palkkioita en Suomeen halua. Jos valtio maksaisi vaikkapa 500-1000 euroa jokaisesta poliisille palautetusta tuomitusta rikollisesta tai karkotettavasta ulkomaalaisesta, kyseessä olisi Suomen oloissa niin suuri liiketoiminta, että ammattimaisia palkkionmetsästäjiä varmasti ilmaantuisi ja kaivatut konnat löytyisivät.

Ajatus ei ole niin laatikon ulkopuolella kuin voisi kuvitella. Vartijoilla ja järjestyksenvalvojilla on jo nyt oikeus ottaa kiinni rikoksen tekijöitä ja vaikkapa myymälävarkauksia sekä vakuutuspetoksia tutkivat nytkin yksitysetsivät.

Olisi kakunpala laajentaa vartijoitten, järjestyksenvalvojien ja yksityisetsivien  valtuuksia myös lakia pakoilevien etsintään ja kiinniottoon.

Joku varmasti miettii, että miksi ei anneta yhteiskunnan rahoja suoraan poliisille, jotta poliisit voisivat paremmin hoitaa työnsä. Tämä olisikin mielestäni paras ratkaisu, mutta perinteisesti hallitukset ovat leikanneet poliisilta, eivätkä antaneet rahaa turvallisuuden ylläpitoon. Ja muutenkin viimeisimmät hallitukset ovat vannoneet yksityistämisen nimiin, rikollisten ja karkotettavien ulkomaalaisten etsinnän ulkoistaminen yrittäjille sopii hyvin yksityistämispolitiikkaan.

Ehdotuksellani on myös työllistävä vaikutus; raha liikkuisi ja bisnes eläisi. Sitähän Suomeen halutaan. Palkkionmetsästäjät olisivat yksi tärkeä hammaspyörä yhteiskunnan koneistossa.

tiistai 2. elokuuta 2016

OLLI KINKKOSEN LYNKKAUS

Lännenelokuvien peruskauraa on rikollisen tai rikoksesta epäillyn hirttäminen ilman oikeudenkäyntiä. Vihainen väkijoukko on todellakin ottanut usein maailmassa oikeuden omiin käsiinsä ja tappanut pahantekijän, mutta lynkkaus yhdistetään nimenomaan Yhdysvaltoihin.

Nimitys "lynkkaus" on saanut nimensä joko Charles tai William Lynchistä, jotka molemmat pitivät kuria yllä kotiseuduillaan Amerikassa Yhdysvaltain vapaussodan aikaan 1780-luvulla. Todennäköisesti nimityksen taustalla on Charles Lynch, sillä William Lynch alkoi ottaa kunniaa Lynch Law´n nimestä vasta 1800-luvulla ja Charlesin nimiin käsite oli laitettu jo vuonna 1782.

Kumpikaan tuomari Lyncheistä ei juurikaan, jos lainkaan, käyttänyt järjestystä Virginian osavaltiossa ylläpitäessään kuolemanrangaistusta. Keinoina rangaista käytettiin ruoskintaa, omaisuuden takavarikkoa, pakko-ottoa Yhdysvaltain armeijaan ja toisinaan riitti uskollisuudenvala Yhdysvalloille.

Vasta 1900-luvulla lynkkaus sai nykyisen pahan nimensä. Syynä oli lynkattavien rotu; 1890-luvulta eteenpäin 2/3 osaa uhreista oli mustia. Erään arvion mukaan 1882-1968 Yhdysvalloissa lynkattiin noin 3.500 mustaa ja noin 1.300 valkoista. 1930-luvulta lähtien lynkkausten määrä valtion asiaan puuttumisen vuoksi väheni ja vuosi 1952 oli USAn ensimmäinen täysin ilman lynkkauksia. Tuon vuoden jälkeenkin lynkkauksia on tapahtunut harvakseltaan.

Stereotypian mukaan lynkkaus tapahtuu Yhdysvaltain etelävaltioissa, uhri on musta ja lynkkaajat valkoisia, mutta kuten sanottua, 1/3 osa lynkatuista on ollut valkoisia ja ihmisiä lynkattiin muuallakin.

Myös ainakin yksi suomalainen on lynkatty Yhdysvalloissa. Olli Kinkkonen oli 1881 syntynyt amerikansuomalainen ahtaaja sekä tukkijätkä pohjoisvaltioihin kuuluvassa Minnesotan osavaltion Duluthissa. Tuohon aikaan moni Yhdysvaltain suomalainen oli sosialisti ja pasifisti, ja monet olivat paenneet Suomesta asepalvelusta Venäjän armeijassa. Kun Yhdysvallat liittyi Ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, amerikansuomalaiset laajalti vastustivat sotaa eivätkä halunneet palvella uuden kotimaansa sotavoimissa.

Olli Kinkkonen ja neljä muuta amerikansuomalaista sanoivat syyskuussa 1918 irti Yhdysvaltain kansalaisuutensa välttyäkseen osallistumasta taisteluihin Euroopassa. Tämä raivostutti sotaa kannattavia amerikkalaisia ja syyskuun 18. vuonna 1918 joukkio nimeltä "Knights of Loyalty" eli Uskollisuuden Ritarit, hyökkäsi Olli Kinkkosen kimppuun tämän majapaikassa Duluthissa.

Lynkkausjoukko vei Ollin paikalliseen Congdon Parkiin, tervasi hänet sekä kieritti pasifistin höyhenissä "varoitukseksi kaikille luumuilijoille". Tämän jälkeen ei ole varmaa tietoa mitä tapahtui, mutta yleisesti uskotaan Olli Kinkkosen tuleen hirtetyksi puuhun. Se tiedetään, että kaksi viikkoa myöhemmin Ollin ruumis löytyi toisesta metsästä, Lester Parkista puusta roikkumassa.

Tapausta tutkittiin ja virallinen selitys oli, että Olli Kinkkonen oli tehnyt itsemurhan kokemansa nöyryytyksen vuoksi. Olli Kinkkonen haudattiin Duluthiin, muutaman metrin päähän paikasta johon vuonna 1920 haudattaisiin kolme raiskauksesta syytettyä ja lynkattua mustaa amerikkalaista.

Olli Kinkkosen lynkkaus on jäänyt amerikansuomalaisten historiaan. Vuonna 1993 Amerikansuomalainen Kulttuuriyhdistys Työmies pystytti Olli Kinkkosen haudalle muistomerkin, jossa lukee: "Olli Kinkkonen 1881-1918, sodanlietsojien uhri".

Lynkkauksia tapahtuu vielä 2010-luvulla; useinkin on lehdissä juttuja esimerkiksi Afrikasta tai Intiasta, jossa väkijoukko tappaa rikollisen tai noituudesta epäillyn. Eikä vain Afrikasta tai Intiasta, vaan länsimaisessa Israelissa  vajaa vuosi sitten lokakuun 18. 2015 terroristi-iskusta suuttunut väkijoukko tappoi Beershebassa terroristiksi epäilemänsä eritrealaisen pakolaisen ja vuonna 1994 arabit hakkasivat hengiltä Hebronin verilöylyn jälkeen 29 ihmistä tappaneen juutalaisen Baruch Goldsteinin.

Lynkkaus ei siis ole vain synkän menneisyyden tapahtuma, vaan myös nykypäivää. Mikäli poliisi ja oikeuslaitos länsimaissa ei suojele kansalaisiaan, oman käden oikeus voi saada uutta tuulta purjeisiinsa.