MUTAKUONOTYTTÖ
Ohut lumipeite risahteli Shaimaan jalkojen alla oululaisella kadulla. Pakkasta oli juuri sen verran, ettei lumiharso muuttunut harmaaksi loskaksi. Shaimaa oli matkalla kotiin lähellä kirkkoa sijaitsevasta ammattikoulusta, jossa hän opiskeli kokiksi.
20- vuotias arabityttö oli muuttanut Suomeen kaksi vuotta
aiemmin Irakista. Hän oli tullut Pohjolaan turvapaikanhakijan kuten tuhannet
muutkin, tosin kiintiöpakolaisena ja luvallisesti eikä vain ollut ilmaantunut
perheineen rajalle eräitten tavoin.
Shaimaan perheeseen kuuluivat isä, äiti ja kolme pienempää
sisarta. Vanhemmat kävivät kielikurssia ja sisaret olivat ylä-asteella. Vanhin
lapsi Shaimaa, oli oppinut suomen kielen reilussa vuodessa ja oli elokuussa
aloittanut kokin opinnot suomeksi suomalaisessa koulussa. Vielä viikko ja
alkaisi joululoma. Shaimaan perhe oli kristitty ja he viettivät joulua
vieraassakin maassa.
Oulun tuomiokirkon ja hotellin välissä oli Kuvernöörin
pysäkki. Kotiin Meri- Toppilaan Shaimaa matkustaisi bussilla, mutta hän
kävelisi vielä muutaman sata metriä Lyseon lukion pysäkille. Hänellä oli uusia
ystäviä jotka tulisivat bussiin siltä pysäkiltä ja Shaimaa halusi olla varma
että pääsisi istumaan ystäviensä viereen.
Kolme Kuvernöörillä linja-autoa odottavaa miestä katseli
Shaimaata, sen hän huomasi. Nämä olivat ihan tavallisia suomalaisia miehiä;
iältään ehkä alta neljänkymmenen, pukeutuneet lämpimästi tummiin toppatakkeihin
kuten useimmat suomalaiset ennen joulua, yksi oli hoikka ja kaksi muuta
normaalin verran pulskia. Yhdellä oli siniset farkut, toisella harmaat suorat
housut ja kolmannella reisitaskulliset maastohousut. Farkkuihin pukeutuneella
oli silmälasit ja kaikilla erivärinen pipo.
Mustiin farkkuihin ja punaiseen talvitakkiin pukeutunut
Shaimaa ohitti katoksen alla seisovat miehet kolmen metrin etäisyydeltä.
Hänellä ei ollut päähinettä, pitkät mustat hiukset valuivat olkapäille.
-Onpa kaunis mutakuono, suoriin housuihin pukeutunut punapipoinen
tokaisi kavereilleen. Kaksi muuta miestä murahteli myöntäen. Kaikki kolme
katsoivat Shaimaata hänen kulkiessaan pysäkin ohi. Sanat lausuttiin ilman
himoa, ihailua tai muita tunteita; ihan vain todeten tosi asia.
Shaimaa kuuli sanat ja häntä harmitti. Hän oli kyllä
huomannut samalla luokalla olevan Markun usein tulevan juttelemaan hänelle ja
muittenkin poikien katselevan kohti ruokalassa, mutta häntä ei oltu koskaan
kutsuttu ääneen kauniiksi. Ei ennen kuin vieraan miehen toimesta kadulla, eikä
edes nyt suoraan Shaimaalle.
-Loukattiinko minua vai ei, mietti Shaimaa ärtyneenä.
Kauniiksihan häntä oli mainittu mutta siihen oli liitetty ruma ”mutakuono”-
sana. Ilman mutakuonoksi nimittämistä Shaimaa olisi voinut iloita saaduista
kehuista, mutta miten nyt pitäisi suhtautua?
Shaimaa pohti sarkastisesti: ”Onkohan tämä nyt jokin suomalaisten
geneettinen erityispiirre, jollaisista se Halla-ahokin puhuu? Kehutaan
silloinkin kun haukutaan ja haukutaan silloinkin kun kehutaan?” Shaimaa aikoi tehdä itselleen elämän Suomessa
ja seurasi Suomen medioita oppiakseen. Hän tunsi Jussi Halla-ahon ajatukset
paremmin kuin useimmat muut maahanmuuttajat tai edes suomalaiset.
-Minua sanottiin kauniiksi, pitää muistaa vain se, ajatteli
Shaimaa kotimatkallaan. Siihen oli paras keskittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti