perjantai 19. joulukuuta 2014



MUTAKUONOTYTTÖ

Ohut lumipeite risahteli Shaimaan jalkojen alla oululaisella kadulla. Pakkasta oli juuri sen verran, ettei lumiharso muuttunut harmaaksi loskaksi. Shaimaa oli matkalla kotiin lähellä kirkkoa sijaitsevasta ammattikoulusta, jossa hän opiskeli kokiksi.

20- vuotias arabityttö oli muuttanut Suomeen kaksi vuotta aiemmin Irakista. Hän oli tullut Pohjolaan turvapaikanhakijan kuten tuhannet muutkin, tosin kiintiöpakolaisena ja luvallisesti eikä vain ollut ilmaantunut perheineen rajalle eräitten tavoin.

Shaimaan perheeseen kuuluivat isä, äiti ja kolme pienempää sisarta. Vanhemmat kävivät kielikurssia ja sisaret olivat ylä-asteella. Vanhin lapsi Shaimaa, oli oppinut suomen kielen reilussa vuodessa ja oli elokuussa aloittanut kokin opinnot suomeksi suomalaisessa koulussa. Vielä viikko ja alkaisi joululoma. Shaimaan perhe oli kristitty ja he viettivät joulua vieraassakin maassa.

Oulun tuomiokirkon ja hotellin välissä oli Kuvernöörin pysäkki. Kotiin Meri- Toppilaan Shaimaa matkustaisi bussilla, mutta hän kävelisi vielä muutaman sata metriä Lyseon lukion pysäkille. Hänellä oli uusia ystäviä jotka tulisivat bussiin siltä pysäkiltä ja Shaimaa halusi olla varma että pääsisi istumaan ystäviensä viereen.

Kolme Kuvernöörillä linja-autoa odottavaa miestä katseli Shaimaata, sen hän huomasi. Nämä olivat ihan tavallisia suomalaisia miehiä; iältään ehkä alta neljänkymmenen, pukeutuneet lämpimästi tummiin toppatakkeihin kuten useimmat suomalaiset ennen joulua, yksi oli hoikka ja kaksi muuta normaalin verran pulskia. Yhdellä oli siniset farkut, toisella harmaat suorat housut ja kolmannella reisitaskulliset maastohousut. Farkkuihin pukeutuneella oli silmälasit ja kaikilla erivärinen pipo.
Mustiin farkkuihin ja punaiseen talvitakkiin pukeutunut Shaimaa ohitti katoksen alla seisovat miehet kolmen metrin etäisyydeltä. Hänellä ei ollut päähinettä, pitkät mustat hiukset valuivat olkapäille.

-Onpa kaunis mutakuono, suoriin housuihin pukeutunut punapipoinen tokaisi kavereilleen. Kaksi muuta miestä murahteli myöntäen. Kaikki kolme katsoivat Shaimaata hänen kulkiessaan pysäkin ohi. Sanat lausuttiin ilman himoa, ihailua tai muita tunteita; ihan vain todeten tosi asia.

Shaimaa kuuli sanat ja häntä harmitti. Hän oli kyllä huomannut samalla luokalla olevan Markun usein tulevan juttelemaan hänelle ja muittenkin poikien katselevan kohti ruokalassa, mutta häntä ei oltu koskaan kutsuttu ääneen kauniiksi. Ei ennen kuin vieraan miehen toimesta kadulla, eikä edes nyt suoraan Shaimaalle.

-Loukattiinko minua vai ei, mietti Shaimaa ärtyneenä. Kauniiksihan häntä oli mainittu mutta siihen oli liitetty ruma ”mutakuono”- sana. Ilman mutakuonoksi nimittämistä Shaimaa olisi voinut iloita saaduista kehuista, mutta miten nyt pitäisi suhtautua?

Shaimaa pohti sarkastisesti: ”Onkohan tämä nyt jokin suomalaisten geneettinen erityispiirre, jollaisista se Halla-ahokin puhuu? Kehutaan silloinkin kun haukutaan ja haukutaan silloinkin kun kehutaan?”  Shaimaa aikoi tehdä itselleen elämän Suomessa ja seurasi Suomen medioita oppiakseen. Hän tunsi Jussi Halla-ahon ajatukset paremmin kuin useimmat muut maahanmuuttajat tai edes suomalaiset.

-Minua sanottiin kauniiksi, pitää muistaa vain se, ajatteli Shaimaa kotimatkallaan. Siihen oli paras keskittyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti