AMMATTIYHDISTYKSIÄ TARVITAAN YHÄ

Juuri alkanut lakkosuma, jonka uskotaan laajenevan, on saanut pinnalle kysymyksen tarvitaanko ammattiyhdistyksiä vielä 2020-luvulla. Ammattiyhdistysliike kamppaili työntekijöille 1800-luvun lopulta alkaen mm. tapaturmakorvauslain, vuosiloman, työehtosopimuslain ja yleisen työajan. Myös lapsilisät ja kansaneläke ovat ammattiyhdistysten saavutuksia.Ammattiyhdistysliikkeen viime vuosien aikaansannoksia ovat esimerkiksi irtisanottujen oikeus työterveyshuoltoon ja irtisanomisehtojen heikennyksen torjuminen.

Vastaus kysymykseen, tarvitaanko ay-liikettä 2000-luvulla on jyrisevä "kyllä". Työnantajat ovat järjestäytyneet ja siksi myös työntekijöitten tulee sitä olla. Työnantaja on aina vahvemmassa asemassa neuvoteltaessa yksittäisen työntekijän kanssa ja ilman ammattiyhdistysten joukkovoimaa, työntekijää pissitään aina linssiin. 

Mikäli joku on sitä mieltä, että ammattiyhdistystä ei tarvita, "koska mitään ei kuitenkaan satu" ja "meillä on lait työntekijän turvana", niin tämä on väärä ajattelutapa. Jos työnantajan kanssa menevät sukset ristiin, liitto tukee jäsentään. Yksinäinen työntekijä taas on voimaton työnantajajärjestöjen tukemäa pomoa vastaan. 

Ammattiliiton jäsenyys on kuin vakuutus, jos liiton turvaa ei tarvitse, niin hyvä mutta jos tarvitsee, se on hyvä olla olemassa.

Ammattiyhdistysliike sai aikaan lait ja oikeudet, jotka työntekijöillä nyt on. Ilman ammattiliittojen voimaa nämä lait saatetaan muuttaa työntekijälle haitallisiksi ja oikeudet menettää. Työnantaja ei ajattele työntekijän etua, paitsi jos se on hänelle tai yhtiölle eduksi. 

Miettikää miksi työnantajat haluavat murentaa ammattiyhdistysten joukkovoiman, vastaus on koska ammattiyhdistyksiä tarvitaan yhä 2020-luvulla. Ilman ammattiliittoja työnantajapuoli määrää yksin työehdot ja palkat. Työpaikan vaihto ei auta työntekijää, koska samat työnantajajärjestöjen määräämät ehdot pätevät kaikissa työpaikoissa.

SUOMEN SOTILASYHTEISTYÖ JAPANIN KANSSA

Päivän (23.10.2017) YLE kertoi Japanin aikovan virallistaa sotavoimansa. Toisen maailmansodan hävinnyt entinen sotilasmahti Japani on periaatteessa ollut ilman armeijaa vuodesta 1945 saakka. Sodan jälkeen USA saneli Japanille uuden, demokraattisen perustuslain joka kieltää Japanin keisarikunnalta puolustusvoimat. Kommunistisen Kiinan ja Pohjos-Korean uhka tosin sai USAn sallimaan Japanille ns. "itsepuolustusvoimat" 1950-luvulla, jotka tiettävästi vetävät varustukseltaan ja koulutukseltaan vertoja mille tahansa viralliselle armeijalle. Japanin itsepuolustusvoimissa palvelee noin 250.000 miestä/ sotilasta.

Kaavailtu muutos Japanin perustuslakiin tekisi itsepuolustusvoimista Japanin puolustusvoimat eli armeijan ja sallisi osallistumisen sotaan, myös ulkomailla. Japanilaisia itsepuolustusvoimien sotilaita osallistui jo Afganistanin sotaan, ainakin virallisesti tukitehtävissä.

Aasiaan saattaa hyvinkin muodostua uusi sotilasvalta, ehkä jopa suurvalta. Uusi laki antaisi Japanin nyrkille valtuudet toimia maan eduksi kaukomailla, turvaamassa taloudellisia etuja, jotka tosin luultavasti saavat peitenimen "humanitaarinen tehtävä".

Suomen tulisi ottaa tilaisuudesta vaarin, ja aloittaa jälleen sotilasyhteistyö Japanin kanssa.

Yhteistyöllä maittemme välillä on jo yli satavauotiaat perinteet. Venäjän-Japanin sodan alla ja aikana Japanin Tukholman sotilasasiamies avusti suomalaisia itsenäisyysmiehiä jotta Venäjä ei voisi täysipainoisesti paneutua sotaan japanilaisia vastaan Mantsuriassa. Japani toimitti suomalaisille aktivisteille ainakin rahaa, mahdollisesti myös aseita ja vastineeksi suomalaiset vakoilivat Venäjän sotavoimia, varsinkin tsaarin Itämeren laivastoa, joka sodan sytyttyä lähetettiin Tyynelle merelle sotaan japanilaisia vastaan.

Toisen maailmansodan aikaan Suomi ja Japani Saksan liittolaisena olivat hyvissä väleissä Suomen sotiessa Neuvostoliittoa vastaan ja Japanin varautuessa joko Neuvostoliiton hyökkäykseen tai hyökkäämään Siperiaan itse. Suomalainen Puna-armeijasta Japaniin loikannut majuri Hjalmar Front toimi japanilaisten neuvonantajana Neuvostoliittoa koskevissa asioissa 1938-45. Entinen Suomen kansalaissodan punakaartilainen Front muutti myöhemmin Ruotsiin ja kuoli siellä 1971.

Mikään uusi asia Suomen ja Japanin sotilasyhteistyö ei siis olisi. Molemmat maat ovat demokraattisia korkean teknologian maita, joilla olisi edellytykset yhteisiin sotateknologian projekteihin; tietotaitoa ja rahaakin löytyy molemmista maista. Yhteistyö japanilaisten kanssa voisi myös avata päätä suomalaisten sekä suomalais-japanilaisten sotatarvikkeitten viennille muihin rauhanomaisiin maihin Aasiassa ja muualla. Jos Japani käyttää suomalaisia varusteita, niin varusteita saisi helpommin kaupaksi muille maille.

Teknologian lisäksi Suomelle on Japanille opetettavaa puolustusvoimien ja siviilien yhteistoiminnasta ja suhteista. Japanissa armeijalla on hävityn sodan takia käsittääkseni huono maine, sotilaspalvelus ei ole siviilielämässä samanlainen ansio kuin Suomessa. Suomi voisi opastaa Japania markkinoimaan armeijaansa siviileille saadakseen nämä sotilaittensa tueksi. Japaniin tuskin  tulee varusmiesarmeijaa, mutta ammattisotilaitten ja siviilien yhteistoiminta on armeijoille välttämätöntä. Jos kotirintama murtuu, niin murtuu sotilasrintamakin.

Japani on Suomen kaltainen demokraattinen ja liberaali valtio. Tästä syystä yhteistyö Suomen ja Japanin välillä olisi helppoa ja hyödyllistä. Japanilaisia sotilaita voitaisiin kouluttaa Suomen Maanpuolustuskorkeakoulussa ja suomalaisia Japanin vastaavissa. Epäilemättä myös maittemme välinen matkailu saisi laajasta sotilasyhteistyöstä, joka voi levitä muillekin aloille uutta potkua.

Ulkopoliittisestikin Suomen ja Japanin sotilasyhteistyöllä olisi kanttinsa. Mikäli Venäjää edelleen pidetään Suomelle sotilaallisena uhkana, olisi kätevää jos Suomella on USAn kanssa liitossa oleva tikari venäläisten selän takana.

KARHUKOPLA

Suomessa tapahtui 18.8.2017  kaksi ensimmäinen islamistinen terrori-isku, ja  ylipäänsä ensimmäinen terrori-isku 1900-luvun alun vapauskamppailun jälkeen.  Sata vuotta sitten erilaiset Suomen itsenäisyyden puolesta toimivat aktivistit, kuten Voimaliitto ja Viipurissa toiminut Verikoirat-ryhmä, teki Venäjän vastaisia iskuja, joita nykykielellä kutsutaan terrorismiksi. Parin viikon takainen terrori-isku Turussa, jossa Abderrahman Mechkah- nimeä käyttänyt marokkolainen murhasi kaksi ihmistä ja haavoitti kahdeksaa, ei siis ollut kaikkien aikojen ensimmäinen terroriteko Suomessa.

Turun terrori-isku ei ollut yllätys, islamistien terrorin tiedettiin saapuvan Suomeen ennemmin tai myöhemmin turvapaikanhakijoitten tai ISIS-järjestön riveissä taistelleitten Suomen kansalaisten mukana. Suomen hallitus on myös valmistautunut tulevaan terroriin jo 1970-luvulta saakka. Tuolloin Eurooppaa piinasivat lähinnä Itäblokin tukemien kommunististen länsimaisten terroristien ja palestiinalaisarabien iskut pääasiassa siviilikohteisiin.

Vuonna 1972 Suomen poliisi perusti yksikön nimeltä Karhu-ryhmä. Terroristien pelättiin iskevän esimerkiksi vuonna 1975 Helsingissä pidettyyn öljyntuottajamaitten OPECin kokoukseen ja ellei suomalaisilla olisi ryhmää terroristeja vastaan, jokin ulkomaa saattaisi lähettää oman joukkonsa puolueettomaan Suomeen ratkaisemaan mahdollinen terroriuhka. Suomen edun nimissä presidentti Urho Kekkonen ohjeisti poliisin perustamaan 15 miehen erikoisosaston, joka toimisi koko valtakunnan alueella terroristeja tai muita erityisen vaarallisia rikollisia vastaan.

Ensimmäiset 11 vuotta Karhu-ryhmä toimi näkymättömissä ilman virallista asemaa. Vielä vuonna 2017 Karhu-ryhmän asemaa ei ole määritelty laissa, vaan sen toiminta perustuu alunperin  vuonna 1983 annettuun Sisäministeriön määräykseen SM-2004-00311/Tu-4. Yksikön olemassaolo tuli suuren yleisön tietoon vasta vuoden 1986 kaksi ihmishenkeä vaatineen Mikkelin panttivankidraaman saaman julkisuuden myötä. Karhu-ryhmän epäonnistunutta panttivankien vapautusta käsiteltiin vuosia oikeusistuimissa ja mediassa. Karhua Mikkelissä johtanut poliisiupseeri tuomittiin vuonna 1993 sakkoihin kuolemantuottamuksesta ja virkavirheestä.

Karhu-ryhmä, joka sai julkisuuden myötä lempinimen Karhukopla, on Helsingin poliisilaitoksen valmiusyksikkö,  toimii koko Suomen alueella paikallispoliisin pyynnöstä, mutta suurin osa sen tehtävistä on alle 200 kilometrin päässä Helsingistä. Yksikkö toimii tilanteissa, joissa tavallinen poliisityö ei riitä, kuten terrorismi ja järjestäytynyt rikollisuus sekä erilaiset panttivanki- linnoittautumis- ynnä vartiointi- ja suojaamistehtävät. Toimiessaan paikallispoliisin alueella Karhu-ryhmä on paikallispoliisin alainen, mutta suorittaa tehtävänsä oman johtonsa määräysten mukaan. Paikallispoliisin täytyy hyväksyä Karhun esittämä toimintasuunnitelma ennen sen toteutusta. Karhuryhmä on eri yksikkö kuin noin tusina paikallisten poliisilaitosten vaativien tilanteitten erikoisryhmää, kuten esimerkiksi Oulun poliisin Valo-79 joka surmasi humalaisen somalialaisen kirvesmurhaajan 2015.

Karhu-ryhmä on erikoisyksikkö, ja se näkyy mm. koulutuksessa ja varusteissa. Karhulaisen ei tarvitse olla yksikköön tullessaan supermies; kuten eräs Karhun jäsen on sanonut: lihaksia saa salilla mutta päätä ei voi vaihtaa. Psykologisilla testeillä on valinnassa suuri painotus ja Karhuun valittavan halutaan olevan ryhmässä ainakin kymmenen vuotta. Karhuun valitaan fyysisen ja kirjallisen kokeen perusteella ja valinnan jälkeen alkaa vuoden kestävä peruskoulutus. Senkin jälkeen yksikön jäseniä koulutetaan jatkuvasti. Karhu-ryhmän jäsenet tekevät tehtäviensä välillä ns.tavallista poliisityötä eikä yksiköstä jäädä eläkkeelle, vaan iän sekä kunnon mukaan siirrytään muihin tehtäviin.

Myös Karhu-ryhmän varusteet poikkeavat muusta poliisista. Karhu käyttää tehtävissään Yhdysvaltain merijalkaväen MARPAT-maastokuvion kaupallisen version Digital Woodland- kuvioisia maastoasuja, brittiarmeijan DPM- maastoasuja sekä poliisin erikoistehtäviin kehiteltyä ERTI- haalaria. Suojavälineinä käytetään kevlar-liivejä ja Ulbrichts-kypäriä sekä suojalaseja. Kantovälineet ja -liivit ovat kotimaassa suunniteltuja erikoiskäyttöön.

Yksikkö oli 1970-luvulla aseistettu legendaarisilla Suomi-konepistooleilla, mutta 2010-luvulla karhulaiset käyttävät saksalaisia MP5- konepistooleja ja Heckler&Koch- rynnäkkökiväärejä. Myös pistoolit ovat ulkomaisia; saksalaisia Heckler&Koch- tai itävaltalaisia Glock-merkkisiä. Tarkka-ammunnassa Karhu-ryhmä luottaa suomalaiseen SAKO TRG 22- kivääriin.

Karhu-ryhmä siis toimii koko Suomessa, ja sen kuljettamisesta vastaavat Rajavartiolaitoksen helikopterit. Maan päällä Karhu liikkuu Volkswagen-pakettiautolla ja Toyota Land Cruiser- maastoautolla. Toyota on kevyesti panssaroitu eikä autoissa ole merkintöjä.

Muita panssaroituja tai muita ajoneuvoja ryhmä saa tarvittaessa käyttöönsä Puolustusvoimilta tai paikallispoliisilta.

Karhu-ryhmän 50-70 miestä kuuluvat eri toimintaryhmiin, sekä tekniikka-, koira, ja terroripommiryhmiin. Naisia ei joukossa vielä ole.Ryhmän edustajan mukaan naisten pääsylle ei ole esteitä, mutta tiukkoja pääsyvaatimuksia eivät naiskokelaat ole läpäisseet.

Ryhmän toimintaa tai valtaoikeuksia ei siis ole vielä määritelty laissa ja Karhu toimii yleisöltä salassa. Yksiköllä on noin 20-30 tehtävää vuodessa, ja karhulaiset saapuvat paikalle naamioituina, suorittavat tehtävänsä ja poistuvat. Onnistuneista tehtävistä ei kerrota mediassa. Myöskin jäsenten henkilöllisyys pidetään turvallisuussyistä salassa. Karhu-ryhmän salaaminen on mennyt jopa niin pitkälle, että vuonna 2013 viranomaiset estivät Karhukoplasta kertovan kirjan julkaisun.

Maailma on vaarallinen ja terrorismi on jälleen saapunut Suomeen. Siihen on hyvä varautua. Silti on syytä miettiä, onko oikein että Suomen poliisissa toimii yksikkö, jonka toimintaa ja tehtäviä ei määritellä laissa vaan ministeriön määräyksessä vuosikymmenten takaa. lain kannalta katsottuna Karhu-ryhmän jäsenet ovat valtuuksiltaan samalla tasolla rivipoliisien kanssa. Tämä siitä huolimatta, että Karhu toimii tavallista vaativimmissa tehtävissä. Tapaus Jari Aarnio paljastaa, että poliisikin toimii ajoittain väärin. Mikäli netin ja puhelujen tarkkailuun tarvitaan erillistä tiedustelulakia, miksi ei väkivaltaa käyttävän poliisiyksikön toimintaa sellaista vaadita?