keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

OULUN CHINATOWN

Oulun Yliopiston naapurissa, Tuirasta Kemintietä matkattaessa, tien vasemmalla puolella sijaitsee Syynimaan kaupunginosa. Syynimaa on osa Kaijonharjun suuraluetta, jossa asuu noin 2.700 ihmistä. Varsinaisella betonista rakennetulla Kaijonharjulla on levoton maine, mutta Syynimaa Yliopiston eteläpuolella on vehreää rivi- ja omakotitaloaluetta ja rauhallisena pidettyä. Alueen kaduilla on akateemiseen maailmaan liittyvät nimet; Humanistintie, Professorintie ja niin edelleen.

Muistan kun Syynimaa rakennettiin 1980- luvulla. Alueella ei tuolloin ollut edes nimeä ja nimestä järjestettiinkin julkinen kilpailu. Samaan aikaan Syynimaan rakentamisen aikaan, Oulun kaupunki teki päätöksen ottaa vastaan ensimmäiset pakolaisensa ja asuttaa heidät upouudelle alueelle jonka nimeksi vasta myöhemmin tuli Syynimaa. Oulun ensimmäinen pakolaisryhmä tuli Vietnamista. Tämä oli siis 1980-luvun jälkipuoliskolla, Vietnamin sodan päättymisestä oli vasta reilut 10 vuotta.

Alueen nimestä järjestettyyn kilpailuun tuli runsaasti ehdotuksia, ja kuten kartoista näkyy, Syynimaa voitti. Yhden kilpailijan ehdotus oli, että uuden kaupunginosan nimeksi tulisi Chinatown. Ajatuksena punainen lanka oli tämä:  kun Ouluun tulee aasialaisia pakolaisia nimenomaan tähän uuteen lähiöön, nimi Chinatown olisi kansainvälinen ja kuvastaisi Oulun tulevaa monikulttuurisuutta. Visioissa Oulussa nähtiin amerikkalaistyyppinen, elokuvista tuttu Chinatown jossa olisi etnisiä juhlia lohikäärmeparaateineen.

Kilpailun kuitenkin voitti ehdotus Syynimaa. Syitä oli muutama; Chinatown ei oikein taivu suomalaiseen kielenkäyttöön edes nyt 2010-luvulla, saati sitten 1980-luvulla. Lisäksi useammasta eri lähteestä huomautettiin, että alueelle suunnitellut kansainväliset asukkaat ovat vietnamilaisia, eivätkä kiinalaisia kuten nimi Chinatown viittaisi. Vietnamilainen tai kiinalainen, 1980-luvun Oulussa eroa ei osattu mieltää; samannäköisiä aasialaisia molemmat.

Ajatuksella on kuitenkin mukava leikkiä. Jos päätös olisi ollut toinen, Syynimaa olisikin Chinatown. Näin jälikäteen siinä voisi olla oma logiikkansa; Oulussa ja varsinkin Yliopistolla on runsaslukuisasti kiinalaisia. Ehdotuksen tekijä oli joko sattumalta oikeilla jäljillä tai sitten oli seurannut 1980-luvun medioita ja hoksannut Kiinan tulevan leviämisen. Varmasti Syynimaalla nykyisin kiinalaisiakin majailee.

Tämä nyt oli tällaista nippelitietoa Oulun menneisyydestä.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

KIBBUTSEJA SUOMEEN

Suomen maataloudella ei mene hyvin. Euroopan Unioni on parissa kymmenessä vuodessa hävittänyt Suomesta lähes puolet vuonna 1995 olleista maatiloista. Mahdollisen kriisitilanteen ruokahuollon kannalta tilanne on surkea, varsinkin kun varmuusvarastoja pienennetään entisestään. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat eli jos suomalaisten ruoka on tuonnin varassa, niin itsenäisyys on hiuskarvan varassa.

Ongelmana maatiloilla näyttäisi olevan se, että vain suuret tilat tai paljon maata omistavat maatalousfirmat menestyvät. Ainakin jäljellä olevien tilojen peltokoko on Unioniaikana kasvanut lähes 40 hehtaariin.

Vielä sinnittelevien maanviljelijöiden kannattaisi mielestäni tehdä laajempaa yhteistyötä Israelin moshav- ja kibbutsitilojen tyyliin. Moshaveissa maanviljelijät omistavat tilansa ja myyvät tuotteensa muitten saman moshavin jäsenten tuotteitten kanssa sekä hankkivat yhdessä koneet ynnä muut tarvittavat laitteet. Tämä kävisi varmasti hyvin myös suomalaisille talonpojille.

Kibbutsit ovat suomalaisillekin tuttuja osuustoimintatiloja, joissa kibbutsin jäsenet yhdessä harjoittavat maataloutta yhteisellä maalla ja jakavat tuoton. Eikä välttämättä tarvitse rajoittua maatalouteen, vaan monet Israelin kibbutsit ovat lomakohteita tai niillä on erilaisia tehtaita maatalouden lisäksi.

Osuustoimintatilat Suomessa olisivat mielestäni toimiva ajatus. Siinä tuotettaisiin suomalaista lähi- ja mahdollisesti luomuruokaa suomalaisille. Puhumattakaan siitä, että suomalaiset olisivat lähes täysin ruuan suhteen omavaraisia. Kibbutseilla ja moshaveilla olisi myös työllistävä vaikutus; suomalaiset voisivat väliaikaisesti tai pysyvästi työskennellä osuustoimintatiloilla tai olla niiden jäseniä. Ruoka on liian tärkeä asia jätettäväksi ulkomaalaisten haltuun.

Esa Paloniemi
Oulu

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

RATKAISU ISRAELIN-PALESTIINAN KONFLIKTIIN

Juutalaiset ja palestiinalaiset arabit ovat tapelleet Pyhästä maasta jo satakunta vuotta. Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 näytti vain pahentavan asiaa  lisäämällä Israelin olemassaoloa vastustavien arabien terroria.

Tilanne on se, että arabeja asuu sekä Israelin valtiossa sekä itsehallintoalueilla Gazassa ja Jordan-joen länsirannalla. Israelin arabeilla on ainakin virallisesti kansalaisoikeudet kuten juutalaisilla, mutta käytännössä he ovat köyhempiä ja sairaampia eivätkä elintasoltaan yhtä korkealla kuin juutalainen valtaväestö. Arabeja on myös korkeissa Israelin valtion viroissa, kuten suurlähettiläinä, mutta ei väkilukuaan vastaavassa määrin.

Israelin arabit eivät siis oman kokemuksensa mukaan ole tasa-arvoisia juutalaisten kanssa elintason, mahdollisuuksiensa ja palvelujen saannin suhteen. Tällainen herättää katkeruutta ja Israelin arabit, joilla kuitenkin on arabinaapureihinsa verrattuna hyvät olot, ovat tehneet terrori-iskuja juutalaisia vastaan.

On olemassa keino, jolla arabit saadaan tukemaan Israelia; annetaan heille tasa-arvoiset mahdollisuudet ja yhtä korkea elintaso kuin juutalaisilla. Yhden valtion malli siis, Israelin, Gazan ja Länsirannan juutalaiset ja arabit yhdessä asuttavat Pyhää maata tasa-arvoisina. Tällöin arabeilla olisi jotain menetettävää mikäli Israel tuhottaisiin ja maasta tulisi joko osa jotain naapurin kehitysmaatasoista arabimaata tai oma kehitysmaatasoinen itsenäinen Palestiina.

Rahalla homma hoituu. Jos arabien täytyy valita islamilaisen köyhyyden ja sorron tai länsimaisen vaurauden ja vapauden välillä, useimmat arabit valitsisivat tukea länsimaista Israelia arabinaapureitaan vastaan. Nyt tilanne on se, että arabien asema ei muutu vaikka Israelia ei olisikaan, sortajat vain olisivat samaa kansaa.

Ymmärrän kyllä etteivät juutalaiset laajassa määrin halua luopua juutalaisesta kansallisvaltiostaan, ja muodostaa kahden kansan valtiota mutta kaksi kansaa mahtuu asumaan yhteen valtioon. Esimerkkeinä mainitsen Kanadan ja Belgian, joissa ei väkivaltaa ryhmien välillä esiintyne kuin korkeintaan nakkikioskilla.


perjantai 25. heinäkuuta 2014

ORON SHAUL- KADONNUT TAISTELUSSA

Israelin ja Palestiinan arabien konflikti on jatkunut tauotta jo sukupolvien ajan, kamppailu juutalaisten ja arabien välillä alkoi jo ennen Israelin itsenäistymistä vuonna 1948.

Nyt ovat käynnissä uudet taistelut Gazan kaistalla. 12. kesäkuuta 2014 kolme israelilaista teiniä siepattiin liftausmatkalla ja heidät löydettiin etsintöjen jälkeen kuolleina. Israelin viranomaiset aloittivat surmien tutkinnan ja satoja Hamasiin kytköksissä olevia epäiltyjä vangittiin. Hamas vastasi ampumalla entistä enemmän raketteja Israeliin, varsinkin arabinuoren tultua lynkatuksi ilmeisesti juutalaisten kostona liftaavien teinien murhista. Raketteja ammuttiin Israeliin arvioitten mukaan jopa tuhat parin viikon aikana.

Kesäkuun 7. päivänä Israelin sotavoimat aloittivat Operaatio Suojaavan Reunan, englanniksi nimeltään Protective Edge. Käytännössä toimet olivat ilmahyökkäyksiä Gazassa sijaitseviin kohteisiin.

Hamasin raketit tappoivat kaksi israelilaista siviiliä ja Israelin erikoisjoukot tekivät iskun Gazaan 13.kesäkuuta 2014 ja neljä päivää myöhemmin taisteluun lähetettiin maajoukkoja. Tätä kirjoitettaessa Israel on menettänyt kolmen siviilin lisäksi 27 sotilasta kaatuneina. Yksi sotilas on kateissa.

IDFn sotilas Oren Shaul palveli 20.heinäkuuta 2014 Golanin prikaatin 13. pataljoonassa Shujaiyyassa. Noin kello 01.00 Hamas iski panssarintorjuntaohjuksella miehistönkuljetusvaunuun, jonka sisällä oli Orenin lisäksi kuusi Israelin armeijan sotilasta. 50- vuotiaan panssaroidun miehistönkuljetusvaunun tuhossa kuoli ainakin kuusi seitsemästä vaunussa olleesta sotilaasta.

Pian hyökkäyksen jälkeen Hamas kertoi vanginneensa israelilaisen sotilaan nimeltä Aron Shaul, ja näytti todisteena vangin siepattuja asiakirjoja. Kuitenkaan Israelin mukaan ainuttakaan sotilasta ei ollut operaation aikana siepattu.

Pari päivää myöhemmin, heinäkuun 22. päivä, Israelin armeijan tiedottaja kertoi ettei yhden hyökkäyksessä kaatuneen sotilaan ruumista oltu löydetty. Vainajan kerrottiin olevan  Poriyan kaupungista kotoisin oleva 21-vuotias Oren Shaul. Israelin armeijan mukaan Oren Shaulin ruumista ei kyetä tunnistamaan, mutta tämän uskotaan kuolleen.

Hamasin tiedottajan mukaan Orenista voidaan toimittaa valokuvia mutta se maksaisi Israelille.

Oren Shaulin siis uskotaan kuolleen, mutta häntä ei ole tunnistettu löydettyjen vainajien joukosta. Virallisesti Oren on yhä "kadonnut taistelussa", mutta on mahdollista että Hamas pitää häntä vankina Gazassa. Hänen löytämisensä Gazan kaupungista olisi hyvin haastavaa ja vaarallista. Vasta kolme vuotta sitten vuonna 1986 syntynyt Gilad Shalit saatiin neuvottelemalla vapaaksi Gazasta viiden vuoden vankeuden jälkeen. Kaikkia kadonneita Israel ei ole sotahistoriansa aikana löytänyt, kuten Libanonissa vuonna 1982 kadonnutta kolmihenkistä panssarivaunumiehistöä tai samassa maassa lokakuussa 1986 alas ammuttua ja vangiksi jäänyttä ilmavoimien aseupseeria Ron Aradia. Panssarimiesten uskotaan kuolleen pian katoamisen jälkeen ja Ron Aradin Hizbollah vuonna 2006 kertoi kuolleen. Viimeinen merkki Ronista oli vuonna 2008 perille saatu 20 vuotta aiemmin kirjoitettu kirje.

torstai 24. heinäkuuta 2014

EI SÄÄSTETÄ KIRJASTOISTA

Oulun kaupungin talous on kuralla ja viimeaikaiset massairtisanomiset vain pahentavat asiaa. Jostain on kaupungin siis pakko säästää.
Toivoisin ettei kirjastopalveluita huononnettaisi säästämällä. Ahkerana kirjaston käyttäjänä minulle henkilökohtaisesti olisi kallis tikki, jos joutuisin vuokraamaan elokuvat vuokraamosta, sen sijaan että lainaisin ne kirjastosta joko lähi- tai kaukolainana. Myöskin kirjaston tarjoama tietokoneen käyttömahdollisuus on monelle ainut tapa päästä tietokoneeseen käsiksi ilman rahaa.
Suomella on luultavasti maailman paras ja kattavin lähes ilmainen kirjastojärjestelmä joka tarjoaa tietopalveluita sekä sivistystä että kulttuuria asukkaille. Tästä ei pidä säästöjen nimissä ensimmäisenä luopua, jotta jotain halpaa, hauskaa ja hyödyllistä olisi köyhillekin tarjolla tulevina kovina aikoina.

Esa Paloniemi
Oulu

Oulu-lehteen lähettämäni mielipidekirjoitus.

maanantai 21. heinäkuuta 2014



AUTIOTUPA
Esa Paloniemi

Toraslammen autiotupa seisoi harmaana veden äärellä. Se oli Petr Nemecin päämäärä. Hän oli lähtenyt Syötteen luontokeskukselta kolmisen tuntia aiemmin ja marssinut vaellusreittiä pitkin tuvalle johon aikoi majoittua yöksi. Tämä oli hänen toinen päivänsä Suomessa, heti Helsinki-Vantaalle laskeuduttuaan hän oli oli ottanut saksalaisen armeijarinkkansa ja jatkanut matkaa Oulun kautta Syötteen kansallispuistoon. Helsingistä junalla Ouluun ja sieltä Ison-Syötteen keskukseen. Tshekki Petr Nemec ei ollut saksalaisesta rinkastaan huolimatta palvellut Saksan armeijassa. Flecktarn-täpläkuviolla koristettu rinkka oli peräisin suomalaisesta netissä toimivasta ylijäämäkaupasta, eräästä Euroopan suurimmista. Bundeswehrin rinkka oli kulkenut ensin Saksasta Suomeen, sieltä postin välityksellä Petrille Prahaan ja nyt omistajansa mukana taas Suomeen.   

Luontokeskukseen päästyään Petr oli syönyt poronkäristystä ja aloittanut merkittyä reittiä kulkevan vaelluksensa. Seuraavat päivät hän söisi retkiruokia ja joisi vetensä puroista. Niin Petr Nemec halusi. Kaupunkimatkailu ei nelikymppistä keski-eurooppalaista kiinnostanut, siihen oli etelämpänä Unionissa vanhempia ja kiinnostavampia kaupunkeja kuin Helsinki. Ei, Nemec halusi kokea luontoa ja juoda vettä suoraan puroista ja lammista. Siihen ei keskellä Eurooppaa ollut mahdollisuuksia eikä välttämättä kauaa Pohjolassakaan, kehitys kehittyy ja sen myötä luonto saastuu.

Petr Nemec astui Toraslammen tuvan ovesta ja katseli ympärilleen. Yksi suurehko huone, kamiina keskellä, pöytä tuolineen oikealla ikkunan vierellä, vasemmalla pitempi pöytä ja kahdessa kerroksessa laverit joille mahtunee neljä ihmistä. Tai useampikin jos nämä tuntevat toisensa hyvin. Nurkkapedillä näkyi olevan jonkun jättämä retkipatja ja sen päälle taiteltuna ohut huopa. Sen Nemec valitsi itselleen, muita ei tuvassa ollut joten oli hyvä valita.
Saatuaan tulet kamiinaan, sytytykseen hän käytti ”amerikankiehisiä”  joita myös sytytyspaloiksi kutsuttiin, Nemec  keitti vettä ja valmisti ateriakseen ranskalaista retkiruokaa. Ruoka oli yllättävän hyvää,olihan se sentään ranskalaista. Vielä kahvit kuppiin ja oli aika rentoutua. Nemec selaili vieraskirjaa, useimmat kirjoitukset olivat suomeksi eikä hän niitä ymmärtänyt, mutta paljon oli myös englanninkielisiä ja saksalaisia merkintöjä joista Nemec sai selvän. Tshekkejä ja slovakkejakin näkyi tuvalla käyneen, hän ei ollut ensimmäinen prahalainen Toraslammen autiotuvalla.

Useammassakin merkinnässä jotka Nemec ymmärsi, puhuttiin tupaa vainoavasta kummituksesta. Englanninkielisen vieraskirjamerkinnän mukaan Toraslammen rannalla oli asunut pariskunta aikoja sitten. Miehen vaimo oli kadonnut eräänä vuonna ja isäntä oli antanut vältteleviä vastauksia, sanoen vaimonsa hävinneen marjastaessa tai hukkuneen lampeen.  Lammella oli sen jälkeen nähty naisen hahmo ja mieskin oli pian hävinnyt seudulta. Merkinnän tehnyt ryhmä oli ollut tekemässä tuvalla kauhuelokuvaa jokin aika ennen Petr  Nemecin saapumista ja harmittelivat etteivät olleet nähneet mitään yliluonnollista.

Tarina huolestutti Nemeciä, tätä hän ei ollut odottanut. Yleensä hän ei kummituksia pelännyt mutta nyt hän oli yksin keskellä metsää, kilometrien päässä muista ihmisistä. Nemec päätti kuitenkin jäädä yöksi, kummituksia tai ei, levätä hänen täytyi ja ulkona oli alkanut sataa, ei sinne tehnyt mieli mennä kävelemään.
Sade yltyi tuvan ulkopuolella Nemecin viettäessä aikaansa sisällä. Muita kulkijoita ei ollut näkynyt ja Nemec alkoi uskoa saavansa viettää yönsä luonnossa yksin. Yksin kummitustalossa suomalaisen metsän keskellä, siinä olisi kertomista kavereille Tshekinmaalla! Hän istui iltaa pöydän äärellä kahvikuppinsa kanssa ja katseli sateista lampea. Tuuli riepotteli usvaa Toraslammen yllä. Se näytti siltä kuin valkoisiin pukeutuneet naiset olisivat tanssineet veden päällä aavemaisesti. Kaunista sitä silti katsoa, aaveitten tanssia.

Tupa alkoi viilentyä, Nemec kääntyi laittamaan kamiinaan lisää puita ja palattuaan pöydän ääreen hän katsoi lähimmästä tuvan ikkunasta ulos ja näki yllätyksekseen naisen pihalla veden rajassa. Nainen oli valkoinen hahmo joka leijui maan yllä. Jalkateriä ei erottunut, niitten tilalla oli vain elokuvista tuttu repaleinen harso.  Vanhempi nainen, ehkä keski-ikäinen ja hän, tai se, tuijotti Toraslammen tupaa  ja Petr Nemeciä joka puolestaan tuijotti naista kalvenneena, kykenemättä liikkumaan. Periaatteessa tilanne ei ollut pelottava, nainen ei mitenkään uhannut Nemeciä mutta haamun katsoessa suoraan kohti synkkänä suomalaisena sadeyönä kuka tahansa pelästyisi.  Nemecin räpäyttäessä silmiään, nainen katosi. Ensin nainen oli siinä, sitten hän oli poissa kuin tuhka tuuleen. Nemecin sydän takoi ja kylmä hiki kasteli selkäpiitä. Silti hän alkoi rauhoittua. Nainen ei ollut varsinaisesti tehnyt mitään ja oli kadonnut jälkiä jättämättä silmänräpäyksessä. Niinpä, silmää räpäyttäessä, kyseessä saattoi olla kummitusjutun, uuden ympäristön ja väsymyksen aiheuttama harha. Niin sen täytyi olla.

Petr  Nemec ryömi tshekkiläiseen makuupussiinsa ja yritti parhaansa mukaan nukahtaa. Ajan mittaan hän nukahtikin syvään uneen ja silloin, kuin suunniteltuna, ryminä alkoi. Kuulosti siltä kuin joku olisi raapinut metalliharavalla tuvan seinää vastapäätä Nemecin laveria. Hän yritti olla piittaamatta metelistä eikä uskaltanut katsoa ulos Hannah- makuupussistaan, hän ei halunnut nähdä mitä siellä sitten olisikaan. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, jotain oli pakko tehdä. Nemec kurkisti pussin hupun alta eikä nähnyt kuin hämärän autiotuvan huoneen rapinan rapistessa seinän takana. Hän uskaltautui ulos pussistaan istumaan laverilla ja saman tien seinän takana vaikeni.

Petr Nemec istui hiljaa paikoillaan ja mietti. Hän oli kuullut tarpeeksi kummitustarinoita tietääkseen että häntä varoitettiin jäämästä. Jos Nemec jäisi tupaan, kummittelu pahenisi ja kuka tietäisi mitä voisi tapahtua? Hänen ei ainakaan annettaisi nukkua rauhassa aamuun asti. Petr Nemec ei epäillyt lainkaan etteikö Toraslammen autiotuvassa kummittelisi, kaikki epäily oli poissa hänen mielestään. Piti vain tehdä päätös mitä tehdä tässä tilanteessa.

Kaksi viikkoa myöhemmin Prahassa. Tshekissä kesä oli pitkällä,paljon pitemmällä kuin Suomessa, jossa syksykin tuli aikaisemmin. Täällä syksyi jatkui kevääseen asti,  Keski-Euroopassa vuodenaikojen kierron huomasi vain allakasta.
-No, miten ratkaisit asian?, kysyi Kurt Havoc, istuessaan ystävänsä Petr Nemecin kanssa prahalaisen olutkuppilan terassilla. Nemec oli palannut Suomesta muutama päivä aiemmin ja halusi kertoa matkastaan Suomen luontooon.
-Pakkasin pikaisesti kamani ja lähdin sateeseen yötä vasten kävelemään toiselle autiotuvalle muutaman tunnin taaperruksen päässä, sanoi Nemec.
 - Reissua en halunnut perua yhden kummituksen takia, sen verran pitkään olen vaelluksesta  Suomessa haaveillut. Säädin vain suunnitelmia sen verran että että yövyin eri paikassa kuin oli alun perin tarkoitus. Sellaisessa tuvassa jossa ei kummitellut. Tai ei se oikeastaan tupa ollut, vaan puinen laavu UKK-reitin varrella, täsmensi Nemec  ja jatkoi: Lomaojan laavulla sain nukkua loppuyön rauhassa, poro kävi aamulla korskunnallaan herättämässä. Loppuosa vaelluksesta sujuikin suunnitelmien mukaan ja oli hieno reissu! Nyt kun istuu kotikaupungissa tuoppi kädessä, koko kummitusjuttu on enää pelkkä hyvä tarina kerrottavaksi.
Petr Nemecin hilpeä virne muuttui astetta vakavammaksi. ”Lähden Pohjolaan vaeltamaan toistekin, mutta otan ensin selvää mahdollisista kummituksista yöpaikkoja valitessani!”, Nemec tokaisi ja otti hörpyn tuopistaan. Tshekkiläinen olut oli sentään Petrille kotimaista, toisin kuin Lapin Kulta, Karhu ja muut joita hän oli Suomessa konetta odotellessa maistanut.
Kurt Havoc, Nemecin ystävä jo kommunistien ajoilta, piti sitä hyvänä ajatuksena. Kummituksia ei ehkä ollut olemassa, mutta saattoi niitä silti varmuuden vuoksi pelätä ja kunnioittaa. ”Pelkää enemmän, elä pitempään”, oli joku viisas sanonut.

Petr Nemec mietti vaiti tulevaa kesää ja mahdollista uutta Suomenvaellusta. Ehkäpä Karhunkierros Kuusamon kunnassa olisi sopiva kohde.  Sitä olivat monet Suomessa vaeltaneet puhuneet nettipalstoilla ja alan lehdissä. Vesi oli kuuleman mukaan puhdasta reitti selvästi merkittyä ja helppokulkuista. Tupiakin piti riittää. Niin, Karhunkierros voisi olla sopiva kohde vaelluskärpäsen puremalle.
-Eipä ole kukaan kummituksista ollut varoittelemassa Karhunkierroksesta kertovissa tarinoissa, ajatteli Petr ja hymyili itsekseen.  Sinne hän suunnistaisi seuraavan kesän tullessa, sen Petr Nemec päätti.

Novelli, jolla osallistuin novellikilpailuun 2013. Ei sijoittunut eikä päässyt julkaistavaksi.


lauantai 19. heinäkuuta 2014

EI TIMANTTIKAIVOSTA UTSJOELLE

Jokin aika sitten uutiset kertoivat irlantilaisen yhtiön tehneen varauksen timanttien etsimiseksi Utsjoelta. Jos timantteja löytyy, paikalle avattaneen kaivos.Vastustan kaivoksen perustamista Utsjoelle.

Perusteeni ovat nämä: kaivosta kaavaillaan osittain Kevon luonnonpuistoon ja se vähentäisi alueen turismia. Matkailu on oikein toteutettuna ympäristöä suojelevaa  ja uusiutuvaa hyötykäyttöä, mutta kaivos ehkä jo muutamassa vuodessa on louhittu tyhjäksi. Mediaa seuranneet tietävät, että ulkomaisilla yhtiöillä lokoisat oltavat toimiessaan Suomessa, kulut maksaa osittain suomalainen veronmaksaja ja voitot menevät ulkomaille. Suomeen jäisi kaivoksen jäljiltä pilattu luonto, joka ei matkailijoita houkuttele. Ei Suomea turhaan sanota Pohjolan Kongoksi.

Myös kalastus ja poronhoito olisi kaivoksen ympäristöhaittojen vuoksi uhattuna ja rajakuntana haitat tuntuisivat myös Norjassa. Mikäli norjalaiset vaatisivat korvauksia haitoista, maksaisivatko rahat kaivosyhtiö vai Suomen veronmaksaja? Sitä sietää miettiä.

Mahdollisesta timanttikaivoksesta tulevat voitot menisivät siis ulkomaille lähes kokonaisuudessaan, se vähä mikä jäisi Utsjoelle ja Suomeen olisi vain väliaikainen ilo mutta ympäristöhaitat sekä matkailusta saatavien tulojen menetys pitkäaikaisia, ehkä pysyviäkin.

Tulevissa vaaleissa tulisi pohjoisen ehdokkaitten ottaa kantaa myös kaivosasioihin. Itse toivoisin vastustavaa kantaa.

Esa Paloniemi
Oulu

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

LUOTTAVAINEN

Kun olin pieni, muistan että suomalaisia kuvattiin epäluuloisiksi ihmisiksi, jotka eivät luota muihin kanssakulkijoihin. Eräitten mielestä olisi pitänyt ottaa mallia sosiaalisiksi sanotuista ulkomaalaisista, jotka koskettelevat toisiaan ja kyselevät tuntemattomien kuulumisia. Itse olen sitä mieltä, että on parempi olla epäluuloinen vieraita kohtaan tai varautua kusetetuksi joutumiseen.

Nykyään tilanne on jotenkin kaksijakoinen, jopa ristiriitainen. Edelleen sanotaan, että suomalaisten pitäisi olla avoimempia muita kohtaan, varsinkin ulkomaalaisia.Samaan aikaan pitäisi kuitenkin pitää kiinni yksityisyydestään, ei saisi paljastaa itsestään liikaa muille. Poliisikin varoittaa laittamasta liian yksityisiä tietoja vaikkapa Facebookiin. Esimerkiksi tulevasta matkasta ei kannata hehkuttaa etukäteen sosiaalisessa mediassa, siitä varkaat saavat tietää milloin matkaajan asunto on tyhjä ryövättäväksi.

Kaikkea ei tarvitse kertoa kaikille ,mutta itsestäni tuntuu oudolta että samaan aikaan pitäisi olla luottamukselliset suhteet vieraisiin, hehän ovat mahdollisia uusia ystäviä, ja silti katsoa ensin kuinka paljon muut kertovat itsestään ennen kuin alkaa avautua uusille tuttavuuksille. Olisi helpompaa olla kertomatta mitään tai vaihtoehtoisesti olla eurooppalaisen avoin yksityisasioistaan.

Kultaisen keskitien löytäminen ja pitäminen avoimuuden ja yksityisyyden suhteen on joillekin vaikeaa. Tosiasia on, että olemalla liian tarkka yksityisyydestään on vaikea tutustua ihmisiin, mutta jos on liian avoin, uusi tuttava alkaa miettiä, miten saatua tietoa voisi käyttää omaksi hyväkseen.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

PETRONELLAN PYSÄKKI

Monet pojat jossain vaiheessa haaveilevat kullankaivuusta, myös minä ja vielä aikuisena. Tällä viikolla keski-ikäisenä haaveestani tuli totta.

Kun sain päähäni toteuttaa ajatukseni kullankaivuusta, piti keksiä keino siihen. Perinteinen tapa on mennä rengiksi jollekin kullankaivajalle ja sitä minäkin päätin kokeilla. Kaverini Janne on sattumoisin samassa työpaikassa kesäisin kultaa kaivavan Lapin Kullankaivajain Liiton puheenjohtajan kanssa ja suostui välittämään kyselyni eteenpäin. Jouko ei kuitenkaan omalle valtaukselleen minua ottanut vaan antoi neuvoksi liittyä LKLään ja kaivaa sen jäsenvaltauksilla. Liittyminen sujui kätevästi netissä ja liiton Prospäkkäri- lehti alkoi tulla postiluukkuuni. Talvella sitten, edelleen netistä, hankin oman vaskoolin, siivilän ja muita välineitä kesäksi. Rautakaupasta ostin rautakangen ja lapion sain Taisto-sedältä lainaksi.

Kesän tullessa aloin miettiä tarkemmin mille valtaukselle menisin, niitä on useampia Lapissa. Sellaiset, joihin ei pääse autolla raakasin pois, tavaraa oli tulossa sen verran mukaan. Pelkkä rinkka ei riittänyt, kuten vaelluksilla. Asiaa mietittyäni, päätin mennä nelostien varteen Aureuksen jäsenvaltaukselle, arvelin sen olevan rauhallinen ja siellä näkyi kartan mukaan olevan purokin josta saisi juomavettä.

Isäni ja setäni lähtivät minua viemään. Bussillakin olisi lähelle päässyt, mutta nopeammin ja varusteitten kanssa helpommin matka sujui omalla autolla. Menomatkalla pysähdyttiin Tankavaaran Kultamuseoon, jossa opas sai mieleni muuttumaan; saman nelostien varressa sijaitseva Petronellan pysäkki olisi hyvä paikka aloittaa kullankaivajan ura. Kolmen kilometrin päässä Kultamuseosta sitten auto pysäytettiin ja olin perillä Petronellan pysäkillä, pari asuntovaunua näkyi olevan valtauksella.

Pistin telttani pystyyn ja aloin kaivaa sen vierestä kun en parempaakaan paikkaa keksinyt. Pari vanhempaa kaivajaa oli jonkin matkan päässä ränneineen ja vermeineen. Ajattelin aloittelijana pitää kokeneempiin kunnioittavan etäisyyden, mutta naapurivaunun Hannu tuli sanomaan ettei telttani vierestä mitään löytyisi ja kehotti tulemaan hänen ja Antin  kanssa samaan paikkaan, josta he olivat kultaa löytäneet.

Kävin onneani kokeilemassa ja oli aika raskasta kantaa vaskoolillinen soraa vaskausaltaalle moneen kertaan päivässä enkä löytänyt mitään kullan arvoista. Pistin kuitenkin toiveikkaana talteen vähän rautahiekkaa, jossa saattaa kultaakin olla mukana. "Kun ei kerran mitään löydy, on sama missä kaivan", ajattelin ja palasin takaisin teltan viereen. Siellä ei ollut kiviä haittana ja oli ainakin helppo kaivaa.

Hannu tuli uudelleen puheilleni ja lupasi opastaa minua vaskauksessa ja kullan kaivuussa sekä lainata ränniään ynnä muita varusteita viinapulloa vastaan. Hannu takasi peräti että kultaa löytyisi. Otin tarjouksen vastaan.

Kahtena päivänä, välissä oli lepopäivä, hakkasin kivistä soraa muurarin vasaralla ja lapioin soraa sankoihin. Kun 15 sankoa oli täynnä, kaadoin ne ränniin jotta vesi erottaisi kullan enimmästä hiekasta. Sen jälkeen alkoi vaskaaminen. Ensimmäisenä päivänä huomasin vaskaamistyylini olevan väärä ja Hannu neuvoi oikean, jonka oli itse oppinut tunnetulta Kulta-Korhoselta. Ja heti ensimmäisen päivän ensimmäisessä vaskoolissa oli gramman murto-osan kokoinen, mutta Petronellan pysäkille suuri hippu. Siinä alkoi kulta kiiltää silmissäni.

Kahdessa päivässä rännäsin ja vaskasin noin 300 kiloa soraa, se ei ole paljon eikä vähänkään ahneemmalle huuhtojalle tarpeeksi, mutta minulle tämä oli lomaa paarmojen purtavana, selkä särkien ja iho auringossa palaen. En ollut arvannut pohjois-Lapin olevan 30 asteen helteessä heinäkuussa.

Kaivoin kaikkiaan neljänä päivänä joista kahtena löytyi ehkä jopa puoli grammaa kultaa. Grammakin, jos laskee mukaan rautahiekan jota kokemattomana en onnistunut vaskaamaan kokonaan pois. Lisäksi toivo elää vielä; jospa teltan vierestä kaivamassani rautahiekassa jokunen hengetön olisi.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja tapaamani ihmiset mukavia. Muut tapaamani kaivajat joita Pysäkillä kävi, neuvoivat kokematonta asiallisesti ja olivat muutenkin ystävällisiä. Kullalla harvoin on tuollainen vaikutus ihmisiin. Antti vähän matkan päässä ja asuntoauton ylivieskalaiset auttoivat alkuun Hannun lisäksi.

Kaipa tässä pitää omia rännejä ja pumppua ruveta miettimään. Rahallisesti jäin reissusta tappiolle, niin lomalla ruukaa käydä, mutta olenpa taas yhtä hyvää kokemusta rikkaampi ja kullan kaivuun salatkin aukenivat.

perjantai 4. heinäkuuta 2014



KONEISTAMO

Muistatteko WTC-iskut vuonna 2001? Ne olivat jänniä aikoja jotka muuttivat maailman. Itse olin silloin opiskelemassa vieraalla maalla, Ruotsissa. Koulu oli yhteispohjoismainen Pohjoiskalotin koulutussäätiö Matarengissa, jota ruotsalaiset kutsuvat Övertorneåksi .  Lähellä Suomen Ylitorniota, Aavasaksaa vastapäätä.

Eniveis, opiskelin koneistajaksi ja siihen tämä tarina liittyy. 9/11 hermostutti ihmisiä kaikkialla, myös Ruotsissa. Kävi niin että 12.9 aamulla Ruotsin radio kertoi ilmavoimien JAS-hävittäjän tulittaneen tunnistamatonta lentokonetta Norrbottenin ilmatilassa edellisenä yönä. Pelätty Ruotsin armeija oli epäillyt koneen olevan terroristien hallussa ja suunnittelevan iskua Ruotsiin. Ehkä niihin kahteen keltaiseen kerrostaloon Haaparannan keskustassa, kuka tietää? Tuon oli tarkoitus kuulostaa sarkastiselta.
Pistin merkille koululle saapuneet miehet saman päivän iltapäivänä, kahvitauolta saavuttuani. Kaksi miestä mustissa puvuissa, kravatit ja kaikki. Knapsun näköisiä miehiä, ei sellaisia Lapissa julkisesti näyttäydy.
Miehet puhuivat Erkin kanssa, joka oli linjamme opettaja. Konepiirustuksia tutkittiin ja englantia puhuttiin. Asiat kaiketi selvisivät koska miehet poistuivat 60-luvun mallisella mustalla amerikanraudalla poispäin Matarengista Suomeen vievää siltaa kohti. Sitä en tiedä kääntyivätkö ennen siltaa pääkadulle jota pääsi Pellontielle vai menivätkö Suomeen.

Pian Erkki kutsui minut luokseen. Arvasin töitä olevan tiedossa, olinhan tehnyt koulun rahahommia ennenkin. Oikeassa olin, miehet halusivat minun värkkäävän teräksestä koneenosan. Ei mikään kummallinen kapistus, muutaman kilon mötikkä joka kasattiin eri irto-osista, kulmissa reiät kiinnitystä varten. Sellaisen jyrsin vaikka unissani. Arvelin saavani kapineen valmiiksi kahdessa koulupäivässä, tauot mukaan luettuna. Tässä vaiheessa Erkki sanoi että kappaleen pitäisi olla valmiina viimeistään seuraavan päivän iltana. Tämä siis tapahtui kahden maissa iltapäivällä 9/11 seuraavana päivänä, kuten taisin jo mainita. Keikka tiesi ylitöitä eikä niitä ole koulumaailmassa tapana tehdä, mutta lupasin työtä käskettyä kun kerran homman osasin.

No, minä siis aloitin jyrsinnän ja sorvauksen piirustusten mukaan enkä piitannut muitten kämpille lähdöstä vaan jäin yksin konehalliin puurtamaan. Koneistin koko illan ja oli tekemisen meininki joten jatkoin koko yön aamukolmeen asti. Se kannatti, kolmelta aamulla oli kappale valmis toimitettavaksi ja lähdin tyytyväisenä Aspeniin nukkumaan, Aspen on siis asuntolan nimi, niillä kaikilla oli puitten nimet.
Seuraavana aamuna tulin kouluun ja Erkki kehui työtäni, se lämmitti. Asiakkaatkin tulivat sopivasti kyselemään missä vaiheessa  työ on. Olivat tyytyväisiä saadessaan koneenosansa etuajassa ja poistuivat mustalla raudallaan heti maksettuaan työstä ja materiaaleista. Että melkein se siitä.

Periaatteessa tarina päättyy tähän. Se mikä minut saa miettimään, on että seuraavana yönä Ruotsin ja Suomen radiot kertoivat tunnistamattomasta kohteesta joka oli nähty tutkien kuvaruuduilla. Kohdetta ei saatu tunnistettua vaikka suomalaisten Hornetit ja ruotsalaisten Jasit olivat yrittäneet päästä näköetäisyydelle. Syyspimeällä se ei tietenkään onnistunut eikä hävittäjien nopeuskaan riittänyt.

Jälkikäteen olen alkanut miettiä mistä oli kyse. Voisiko olla niin että mainitsemani tunnistamattoman kohteen tulitus vahingoitti UFO:a ja se teki teki pakkolaskun jonnekin lähistölle. Pohjoisessa metsää riittää vaikka muukalaisten mellastaa. Ja voisiko olla niin että miehet mustissa jotka ajoivat vanhaa, mustaa jenkkirautaa olivat UFO-väkeä ja tulivat tilaamaan tulituksessa rikkoutuneen varaosan lentävään lautaseensa, tai mikä hitto sitten onkin oikea nimitys. Aavelentokoneista on Lapissa puhuttu 1930-luvulta alkaen ja UFO-tutkijat ovat kertoneet mustiin pukuihin pukeutuneista vierailijoista jotka ajavat mustalla autolla. Onhan tuo kaukaa haettua mutta jotkut ovat sitä mieltä ettei se ole mahdotonta.  Mutta se mikä on mahdotonta, vaihtelee ihmisestä toiseen. Yksi uskoo yhtä ja toinen toista. Syyskuussa 2001 oli WTC joka täytti uutiset , joten yhteen UFO:n tulittamiseen ei medioissa kiinnitetty huomiota. Eivätkä ruotsalaisetkaan halunneet pilata rauhanomaista mainettaan kertomalla isoon ääneen ampuneensa vieraita, sehän voisi kuitenkin olla jonkin suurvallan tiedustelukone.

Kaikki mitä olen kertonut on se mitä tapahtui ja mitä itse olen tapauksesta ajatellut.
Hullun houreita, vai mitä? joka tapauksessa kiva pöytätarina perjantai-illan ratoksi hamasta nuoruudestani. Itse olen ainakin sitä mieltä.

Kertomus, jonka kirjoitin aikoja sitten. Liian pitkä minuuttinovelliksi, ehkä liian lyhyt novelliksi. On sopivasti perjantai-ilta, joten päätin laittaa tarinan blogiini.