maanantai 30. kesäkuuta 2014

MISS EGYPTI

Islamilaista, poliittisesti levotonta Egyptiä ei välttämättä uskoisi maaksi, jossa pidetään naisten kauneuskilpailuja, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten Egypti vapaamielinen ja melko länsimainen valtio. Islamistinen väkivalta on toistaiseksi lopettanut vuodesta 1929 järjestetyt Miss Egypti- kisat. Menestystäkin on pyramidien maalle tullut; vuonna 1954 egyptinkreikkalainen Antigone Costanda voitti Lontoossa pidetyn Miss World- kilpailun.

Vielä suurempaa menestystä sai vuoden 1954 Miss Egypti nimeltä Yolanda Cristina Gigliotti, mutta enemmän laulajana ja jossain määrin näyttelijänä. Kuten nimestä voi arvata, Yolanda oli italialaistaustainen. Hänen perheensä oli italialaisesta Serrastrettan kaupungista Calabriassa ja Yolandan isä toimi viulistina Kairon oopperassa. Yolanda syntyi Kairossa 17. tammikuuta 1933. Kahden veljen välissä syntynyt Yolanda eli elämänsä ensivuodet kairolaisella Shoubran alueella italialaisessa yhteisössä ja kävi italialaista, roomalaiskatolista koulua.

Vuonna 1950 Yolandan elämä muuttui hänen voitettuaan paikalliset kauneuskilpailut. Hän alkoi tehdä mallin töitä kairolaiselle Donna- muotihuoneelle ja 20- vuotiaana Yolanda valittiin Miss Egyptiksi. Hän sai julkisuutta ja ranskalainen ohjaaja Marc de Gastyne houkutteli hänet muuttamaan jo saman vuoden joulukuussa Pariisiin näyttelemään elokuvissa. Ura elokuvissa kuitenkin jäi, mutta taiteilijanimeä Dalida käyttänyt Yolanda alkoi saada nimeä laulajana. Italiaa äidinkielenään puhunut Dalida lauloi yli kymmenellä kielellä, muun muassa arabiaksi, kreikaksi, italiaksi, saksaksi, ranskaksi, englanniksi, japaniksi, hollanniksi, hepreaksi ja espanjaksi.

Dalidan varhaisiin hitteihin kuului kappale "Bambino", joka pysyi lähes vuoden Ranskan toptenissä vuonna 1956 ja seuraavana vuonna Dalida jo sai ensimmäisen kultalevynsä "Bambinon" sisältävästä levystä. Tuolla ja seuraavalla vuosikymmenellä Dalida kiersi ahkerasti Välimeren maissa sekä Yhdysvalloissa. Iskelmät, varsinkin italialaiset, olivat tuolloin suosittuja ympäri Eurooppaa ja Dalidan maine levisi ympäri mannerta.

Suosiolla oli huonot puolensa myös Dalidan elämässä. Vuonna 1967 Dalida yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa ja selvisi hengissä tullakseen pian raskaaksi 18- vuotiaalle opiskelijalle. Dalida teetti abortin ja ilmeisesti hoitovirheen vuoksi Dalida menetti kykynsä saada lapsia.Moni hänen miesystävistään teki myös itsemurhan, kuten laulaja-lauluntekijä Luigi Tenco, joka ampui itsensä koska hänen ja Dalidan esittämä kappale "Ciao amore ciao" ei päässyt San Remon laulukilpailun jatkoon. Myös Dalidan entinen mies Lucien Morisse sekä pitkäaikainen miesystävä Richard Chanfray surmasivat itsensä. Lucien vuonna 1970 ja Richard vuonna 1983. Listalla Dalidan itsensä tappaneista läheisistä on muitakin nimiä, mutta nämä riittäköön.

Myös Dalida lopetti elämänsä itsemurhalla 2. toukokuuta vuonna 1987. Hän oli kuollessaan 55-vuotias ottaessaan yliannoksen lääkkeitä. Dalida jätti jälkeensä viestin jossa luki: "Elämästä on tullut kestämätöntä. Antakaa anteeksi".

Dalidan muisto kuitenkin elää, hänestä on tullut elämää suurempi kulttihahmo. Pariisista löytyy kulmaus nimeltä "Place Dalida" ja hänen levyjään myydään edelleen. Dalidalle on myös pystytetty muistopatsas, joka tosin peittyi pian graffiteihin, samaan tapaan kuin Jim Morrisonin haudalle ovat fanit jättäneet jälkensä.

Olen ymmärtänyt, että moni lähi-idän maa joka nyt on muuttumassa fundamentalistiseksi ja islamistiseksi valtioksi, on vielä 1970- tai ainakin 1960-luvuilla ollut ilmapiiriltään ja vapauksiltaan melkeinpä tuolloista eurooppalaista tasoa. Jossain vaiheessa tiet sitten alkoivat eriytyä ja loppua vastakkainasettelulle lännen ja islamin välillä ei näy, ellei jompikumpi anna periksi. Epäilemättä on ihmisiä, joitten mielestä yhteiskuntaa jossa vapaus tarkoittaa vapautta elää elämänsä niin että päätyy itsemurhaan, ei kannatakaan säilyttää.


sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

SUOMESTA RIKKAITTEN PELIKENTTÄ

Vanha viisaus sanoo, että heikkous on käännettävä vahvuudeksi. Suomen heikkous matkailun alalla on hintataso, lähes kaikki on kalliimpaa kuin muualla. Tämä karkottaa hintatietoisia turisteja muihin maihin.

On keino, miten Suomen kalliit hinnat saadaan toimimaan Suomen eduksi: houkutellaan Suomeen rikkaita matkailijoita. Eli jos suunnataan markkinointi rikkaille ja kuuluisille halpaturistien sijaan, saataisiin vähemmillä matkailijoilla enemmän matkailutuloja.

Esimerkiksi jos Suomea markkinoitaisiin maana jossa kalliilla hinnalla saa luksusta ja paparazzit vaivaavat vain kohtuullisesti, Suomella olisi markkinarako niitten ihmisten joukossa, jotka haluavat sinne, missä rivikansalaisilla ei ole varaa käydä.

Nykyisessä taloustilanteessa tätäkin ajatusta pitäisi tutkia.

Esa Paloniemi
Oulu

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

HAUTAJAISRULJANSSI

Olen huomannut, että läheisen kuolema aiheuttaa paljon byrokraattisia pulmia. Tilien ja puhelin- ynnä muitten liittymien lopetus, hautajaisten järjestely ja muun muassa perunkirjoitus. Suomen lain mukaan perunkirjoitukseen tarvitaan katkeamaton ketju virkatodistuksia niiltä paikkakunnilta joissa on asunut 15. ikävuoden jälkeen. Jos vainaja on vaikka 80- vuotias ja asunut kahdella kymmenellä paikkakunnalla elämänsä aikana, tarvitaan virkatodistukset kahdesta kymmenestä maistraatista tai seurakunnasta. Mikäli vainaja on asunut ulkomailla, vaikkapa Ruotsissa kuten moni, sieltä myös tarvitaan asianmukainen todistus. Eräät ovat asuneet monessakin maassa ja virkatodistusten metsästäminen eri maista saattaa olla kallista ja haastavaa. Suomessa ja Pohjoismaissa virkatodistukset saa kohtalaisen helposti eikä välttämättä hintakaan ole korkea, mutta Pohjolan ulkopuolella voi ongelmia tulla.

Tästä virkatodistussulkeisesta pitäisi päästä eroon. Esimerkiksi todistusten saaminen yhdestä paikasta helpottaisi paljon. Itse tosin uskoisin että nykyaikana kuolintodistuskin riittäisi perunkirjoitukseen. Ja miten ratkaistaan asia maahanmuuttajien kohdalla? Monilla maahan muuttaneilla ei ole kotimaassaan toimivaa väestökirjanpitoa tai mahdollisuutta saada virkatodistusta. Heidän kohdallaan lakia pitäisi siis  säätää helpommaksi ja se taas asettaisi suomalaiset eriarvoiseen asemaan.

Kehotan vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ehdolla olevia ottamaan perunkirjoitusten helpottamisen  vaaliohjelmiinsa. Suomi harmaantuu ja ihmisiä kuolee, joten asia koskee monia äänestäjiä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

SODAN TUULET JA MAAILMANLOPUN MEININKI

Luin äsken Kalevasta, että presidentti Sauli Niinistö kehottaa varautumaan odotettua isompiin asehankintoihin. Samaa kuulee muualtakin, on oltu huolissaan Venäjän asevarustelusta ja Ruotsikin parantelee armeijansa iskukykyä. Nekin maat, jotka eivät hanki aseita vaan luopuvat entisistään, kuten Hollanti panssareista, ovat Natossa ja käytännössä nekin ovat siis varautuneet sotaan.

Historiankirjoja lukeneena minulla on tuntuma, että näin Ensimmäinen ja Toinen maailmansotakin alkoivat. Ensin varauduttiin ja varustauduttiin sotaan, ja myöhemmin sitten sota tuli. Eikä ilmassa ole pelkästään sota; tuntuu siltä että jonkinlainen kriisi on ihmisillä mielessä. Jatkuvasti pukkaa tuhosta kertovia elokuvia. Ellei tule sota, pitää murehtia pandemiaa, ilmastonmuutosta, taloudellista romahdusta tai jonkinlaista mustaa joutsenta eli ennalta arvaamatonta uhkaa.  Hollywood tekee elokuvia joita ihmiset tutkimusten mukaan haluavat nähdä. Ja nyt on trendinä maailmanlopusta kertovat elokuvat, jopa vanha klassikko Red Dawn tehtiin uusiksi. Ihmisten, ainakin länsimaissa, mielessä pyörii ettei nykyinen meno vastakkainasetteluineen voi jatkua. Jokin loppu on tultava, entisen loppu on uuden alku.

Ratkaisu ei ole niin helppo, että lopetetaan sotaan varustautuminen ja siten vältetään Kolmas maailmansota. Sodan palapelit saattavat olla jo pöydällä, ne pitää vain kasata. Varustautumatta jättäminen vain aiheuttaisi varmistetun tappion ilman mahdollisuutta puolustautua. Parempi että on aseita joita ei tarvitse, kuin tarvita aseita joita ei ole.  

PS. Mahdollisesti Kolmas maailmansota on jo syttynyt, sitä vain sanotaan Sodaksi terroria vastaan tai sitten sota käydään Venäjän kanssa. Tulevat historiankirjat saattavat kutsua Sotaa terroria vastaan Kolmanneksi maailmansodaksi, eihän Ensimmäinenkään saanut nimeään ennen Toista.


MURIKKA KOURASSANI

Kouluaikoina opiskelu oli minulle pakkopullaa, ja vasta vanhempana olen taas kiinnostunut istumaan tunneilla. Erityisesti kirjoittaminen kiinnostaa minua ja katselin pitkän aikaa kirjoittajakursseja kansanopistoissa. Yksi oppitunti kerran viikossa kansalaisopistossa ei tuntunut riittävältä, oli parempi käydä viikon verran tiiviisti koulua ja oppia uutta joka päivä.

Metallin jäsenenä liiton oma kansanopisto Murikka oli luonteva vaihtoehto. Murikassa on kaikki koulun hyvät puolet: pätevät opettajat, helppo kulkea, yhden hengen huoneet ja erinomainen ruoka. Ja kaikki on ilmaista. Koulutus, asuminen ja ruoka ovat jäsenelle ilmaiset ja jopa matkat korvataan halvimman lipun mukaan. Tällaista tilaisuutta ei pitänyt jättää käyttämättä. Kurssille hakeminen ei vahingoittaisi, pahimmassa tapauksessa minua ei vain valittaisi ja joutuisin etsimään kurssin muualta.

Tutkin netissä Murikan laajaa kurssitarjontaa ja huomasin, että marraskuussa olisi kurssi nimeltä Kirjoitan – siis ajattelen. Kurssilla opeteltaisiin kirjoittamaan erilaisia tekstejä, fiktiota sekä asiaa, se sopisi minulle. Soitin kurssisihteeri Sirpa Lähteenmäelle, tein muutaman kysymyksen ja Sirpa lähetti minulle hakulomakkeen ja kurssiesitteen. Tämä oli elokuussa ja kurssi järjestettäisiin marraskuussa. Soitin muutama päivä myöhemmin ja varmistin, että hakemukseni on tullut perille. Se oli ja asiaan palattaisiin lähempänä marraskuuta. Parisen viikkoa ennen kurssin alkua toivomani valkea kirjekuori saapui. ”Tervetuloa Murikka-opistoon kurssille Kirjoitan – siis ajattelen”, siinä luki ja tyytyväisenä aloin järjestellä matkaa Murikkaan lähelle Tamperetta.

Junamatka Oulusta Tampereelle sujui häiriöttä. Istuin paikallani junanvaunussa kärsivällisesti ja harmittelin ainoastaan sitä, että syyspimeällä ei voinut katsella maisemia. Kurssikutsussa oli kerrottu kyydin Murikkaan lähtevän Tampereen rautatieasemalta ”noin kello 9.05” ja olin hyvissä ajoin passissa rautatieaseman oven edessä. Paikalle tuli muutama muukin, joitten puheesta kuulin sanan ”Murikka”. Menin juttusille ja samaan paikkaan olimme kaikki menossa. Liityin joukkoon ja pian Murikan pikkubussi tulikin opiskelijoita noutamaan. Reilun 40 kilometrin matka Teiskoon kesti puolisen tuntia. Saavuimme maaseudulla sijaitsevalle tummanpuhuvalle kuparilla katetulle koululle sopivasti kymmeneksi.  Perillä ehdin juuri ilmoittautua saapuneeksi ja saada huoneeni avaimet, kun oli jo aika aloittaa koulunkäynti. Sain suuntiman oikeaan luokkaan ja tulin reppuineni tunnille muutaman minuutin myöhässä.

– Olihan tämä kirjoituskurssi? kysyin opettajaksi arvelemaltani punertavatukkaiselta naiselta. Olin oikeassa paikassa ja otin lähimmän vapaan paikan tietokoneluokassa.

Opettaja Marjo Nurmi esitteli itsensä ja kertoi kurssista. Sitten aloitettiinkin tositoimet kirjoittajina.  Kirjoitusharjoituksia toisensa perään, tämä oli sitä mitä olin tullut hakemaan. Jo ensimmäisenä päivänä oli selvää, ettei tämä koulu menisi mukana roikkuen vaan saisin jotain aikaiseksikin. Murikka tuntui omalta paikalta ja harvassa koulussa olen tuntenut viihtyväni yhtä hyvin kuin ammattiliiton opinahjossa.

Lounastunnilla kävin viemässä tavarani huoneeseen. Sekin oli seikkailu, arkkitehti on suunnitellut asuntola siiven sokkeloiseksi ja huonetta joutui etsimään. Kesti muutaman päivän ennen kuin aloin löytämään huoneeni rinteeseen rakennetuista kolmesta kerroksesta ilman miettimistä. Poteroni oli asiallinen ja viihtyisä, siinä oli sänky ja kirjoituspöytä laajahkossa huoneessa, jonka arvelin alun perin 1970-luvulla olleen kahden metallilaisen koti Murikassa. Oma vessa ja suihkukin löytyi. Televisiota piti katsoa telkkarihuoneissa käytävillä, mutta oppilailla oli sentään huoneissaan pieni radio. Joskus olen maksanut rahaa huonommista asumuksista. Tässä huoneessa viihtyisin hyvin.

Luokkaan palattuani jatkoin Marjon antamien harjoitusten tekoa. Tässä koulussa opin joka päivä jotain uutta, enkä pelkästään kirjoittajana. Myös tietokoneen käyttö ja tekstinkäsittelyohjelma tuli tutummaksi. Ensi päivästä lähtien olin iloinen Murikkaan tulostani.

Päivät Murikassa lensivät siivillä. Murikka on syrjässä kaikesta mutta se ei häirinnyt. Siellä oli kaikki mitä tarvitsin ja enemmänkin. Koulun oma tarjoiluravintola Mutteri oli auki muutaman tunnin iltaisin ja väkeä siellä tuntui käyvän. Silti oppilaat eri kursseilta näyttivät olevan iskukunnossa koulun alkaessa kello 8.30 aamiaisen jälkeen. Päivät kestivät kello 17 asti, välissä oli tunnin ruokatauko ja kahvitauko. Marjo Nurmi ei isommin paimentanut oppilaitaan, taukoja sai pitää oman tunnon mukaan kunhan tekstiä syntyi. Viidessä päivässä sain kirjoitettua muutaman novellin ja lisäksi lyhyempiä tekstejä. Tuotoksia arvostellessa sain kehujakin, mikä sai kirjoittamaan entistä suuremmalla innolla. Kaikki kymmenkunta kirjoittajakokelasta saivat kirjoitettua  sen verran, että kurssin lehti Turinat saatiin julkaistua. Monilta julkaistiin useampi teksti. Kurssilaiset olivat hajanaista porukkaa. Jotkut olivat ensimmäistä kertaa kirjoittamassa julkaistavaa tekstiä, yhdellä peräti ammattiyhdistyksen apuraha romaanin kirjoittamista varten. Kotoisin olimme eri puolilta Suomea, enimmäkseen kuitenkin etelästä.

Sen pistin merkille, että olin ainoa ensimmäistä kertaa Murikassa opiskeleva kurssillamme. Muut olivat käyneet montakin kurssia. Murikka oli selvästikin suosittu koulu Metalliliiton jäsenten joukossa.

Suosioon saattaa vaikuttaa myös ruoka. Sitä on paljon ja se on hyvää eikä siinä ole paljoa terveyttä ajateltu. Pizzaa, hampurilaisia, lasagnea ja muuta miesten ruokaa oli yllin kyllin. Murikassa on helppo lihoa, jos ei ole varovainen ruuan suhteen. Eräs kurssitoveri kertoi pitemmillä kursseilla olevan laihdutusryhmiä pitämässä kilot aisoissa. Murikassa on kuntosali, uimahalli ja hyvät ulkoilumaastot, joten liikuntaakin voi harrastaa mikäli vain intoa riittää.

Päällepäin Murikan rakennus on aikansa lapsi. Metallipinnoitetuilta ulkoseiniltä huokuu 1970-luku ja arkkitehtuuri ei ole yhtä tylsän käytännöllistä kuin nykyään. Taloon on selvästi upotettu rahaa viihtyisän opiskeluilmapiirin luomiseksi. Sisätilat ovat 2000-luvulta, pois lukien Mutteri- klubi, joka tuskin on kylmän sodan päivistä muuttunut. Laaja huone alakerrassa, joka on  sisustettu pyöreillä puisilla kalusteilla ja huoneen keskellä upotus, jota ympäröi nahkainen sohva. Biljardipöytä ja darts- taulu löytyvät oppilaitten käyttöön. Itse en Mutterissa aukioloaikaan käynyt, mutta ohi kulkiessani kuulosti koululaisilla hauskaa olevan.

Murikassa on runsaasti metallityöläisten taidetta. Tauluja sekä metallista tehtyjä veistoksia on joka käytävällä. Veistokset on huolella tehty ilmeisesti luppoaikoina konepajoilla. Aitoa ITE-taidetta työväenluokasta, joka vetää vertoja tunnetummille taiteilijoille.

Murikassa on ainakin tällä hetkellä hyvät edut opiskelijoille. Opiskelijoitten ei tarvitse maksaa opetuksesta, asunnoista, ruuasta tai edes matkoista. Jos tulee Murikkaan koulun ollessa suljettu, on mahdollista saada korvaus taksimatkasta koululle. Työssä olevat saavat kouluajaltaan päivärahaa. Harvassa koulussa on asiat näin hyvin. Murikassa on paljon eri ammattiyhdistystyössä tarpeellisia kursseja, joita voi myös hyödyntää muissa harrastuksissa.

Kouluun hakeminen on helppoa. Hakemuksen voi tilata, noutaa liiton toimistolta tai tulostaa netistä, josta löytyvät myös ohjeet täyttämiseen. Sitten vain postia Murikkaan ja odottamaan vastausta.

Olen ollut Metalliliiton passiivinen jäsen monta vuotta. Opiskelu Murikassa on saanut minut haluamaan aktiivisempaa osaa liiton jäsenenä. Ammattiyhdistykset ovat murrosvaiheessa ja haluaisin tehdä jotain vastineeksi liitolta saamastani tuesta ja Murikan opeista.

Suosittelen opiskelua Murikan kansanopistossa liiton jäsenille. Opiskelu on täysin toisenlaista kuin muinoin peruskoulussa tai ammattikoulussa ja se on hyvä väylä liiton hyväksi työskentelyyn.

Esa Paloniemi

Metalliliiton Oulun osaston Metalliset-lehdessä julkaistu reportaasini.


lauantai 21. kesäkuuta 2014

SUOMEN IRROTTAUDUTTAVA OTTAWAN SOPIMUKSESTA

Ottawan jalkaväkimiinat kieltävän sopimuksen allekirjoitus ja ratifiointi oli mielestäni Suomelta suuri virhe. Miinoja ei kielletty sen takia, että ne vahingoittivat myöskin siviilejä vaan sen takia, että ne toimivat. Aikoinaan, ennen Ottawan sopimusta, suomalaisille varusmiehille opetettiin, että "miina on köyhän maan ydinpommi". Miina on puolustajalle helppo valmistaa ja levittää sekä hyökkääjälle vaikea ja kallis purkaa. Muistini mukaan vuoden 1991 Persianlahden sodassa suurin osa Kuwaitia vapauttavan liittouman tappioista tuli Irakin levittämistä miinoista. En usko olevan sattuma, että pian Persianlahden sodan jälkeen alettiin puhua jalkaväkimiinojen kieltämisestä muilta kuin suurvalloilta. Isot valtiot haluavat estää pieniä puolustamasta itseään suurempia vastaan

On tosiasia, että maat jotka valmistavat ja pitävät hallussa suurinta osaa maailman miinoista, ei ole mukana Ottawan sopimuksessa. Suurin osa miinoista ja niiden valmistuskapasiteeetistä ei häviä mihinkään, Ottawan sopimuksella ei siis ole edes painomusteen käytännön arvoa. Sopimus kuulostaa hyvältä; "suojellaan siviilejä jne", mutta käytännössä mikään ei muutu. Suomen varastoissa olevat miinat eivät vahingoittaisi ketään mutta hidastaisi hyökkäjän etenemistä kunhan ne levitettäisiin. Kaiken lisäksi Suomi ei jäisi ilman miinoja, ne vain olisivat muitten miinoja ilman suomalaisten valvontaa. Suomi ollee menossa Natoon ja USAlla on suuri määrä miinoja eikä ole Ottawan sopimuksessa mukana. Eli jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja USA tulisi avuksi, Suomeen levitettäisiin amerikkalaisia miinoja ja sodan jälkeen, kuka sitten voittaisikin, miinojen purku jäisi suomalaisten vastuulle mutta  luultavasti ilman tietoa missä miinat ovat.

Ottawan sopimus palvelee vain suurten, hyökkäävien valtioitten etuja. Suomen tulisi irtautua siitä ja palauttaa suomalaisille tehokas ja edullinen miinapuolustus.

Esa Paloniemi
Oulu

tiistai 17. kesäkuuta 2014

HERRASMIEHEN KYYTIÄ

Olen tytärtäni hakiessa  lyhyessä ajassa istunut useampaan otteeseen lentokoneessa ja junassa. Pakko on sanoa mielipiteenäni, että lentäminen ei ole nykyään herrasmiehen tapa matkustaa. Tiukat turvatoimet, jonotus ja sitten vielä lentokoneessa kuin sillit suolassa. Bisnesluokassa isoissa firmoissa voi olla toisenlaista mutta kokemukseni rajoittuu economyluokkaan ainakin toistaiseksi. Lentomatkustuksessa on rahdin tuntua; siirrytään paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti ja edullisesti, siinä välissä niellään turhautuminen. Ei ole kivaa.

Junamatka sen sijaan on hitaampi ja miellyttävämpi tapa matkustaa. Hinnat ovat ainakin meille eläkeläisille edulliset, junat ovat harvoin täpötäynnä ja aikataulutkin kokemukseni mukaan pitävät. Ja jostain syystä junan myöhästyminen ei potuta yhtä paljon kuin lentokoneen. Niinhän sitä sanotaan, että junalla on hauska matkustaa ja olen samaa mieltä.

Toivottavasti Suomen rautateitten avaaminen kilpailulle ei muuta junamatkailua samoin kuin kävi lentomatkailulle uusien yrittäjien ilmaantuessa alalle. Raha ratkaisee ja mukavuudesta viis, lienee johtavana ajatuksena.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

SYÖTE-PATTAYA ALL NIGHT LONG

Toukokuun lopulla kävin neljän päivän vaelluksella Syötteen kansallispuistossa. Reittini kulki metsäautotieltä Kouvan kylän ja Lomavaaran välissä Lomavaaran autiotuvalle, sieltä seuraavana päivänä Hoikkalammen autiotuvalle. Hoikkalammella vietin yön ja palasin takaisin Lomavaaraan. Kolme yötä vietin autiotuvissa, ja sain pitää tuvat itselläni. Itse asiassa kolme vuorokautta meni etten nähnyt ainuttakaan ihmistä. Noin lähellä kulttuurialueita niin harvoin käy. Pakko myöntää, että parin viikon eurovaalityön Rotuaarilla ja pitkän päivän vaalitoimitsijana päivää ennen vaellusta, hetki omaa aikaa oli tarpeen. Nautin olostani suuresti.

Hoikkalammen tupa oli iloinen yllätys. Tupa on kymmenkunta vuotta vanha mutta ollut vähällä käytöllä. Puu hohtaa vieläkin uutuuttaan ja kamiinakin lämpeni hetkessä. Meinasin tosin eksyä tuvasta vesipaikkaa hakiessani; tupa jäi rinteen ja puitten taakse eikä tuvalta vieläkään kulje polkua lammen rantaan. Mutkittelin matkalla ja kun käännyin takaisin, piti vähän aikaa haeskella yöpaikkaani. Pimeään vuodenaikaan olisin saattanut olla pahassakin pulassa, kaikki varusteenihan olivat tuvan sisällä. Lomavaara oli perinteinen autiotupa; käytetty, kulunut ja viehättävä.

Sää suosi vaellusta. Yhden kerran satoi sen verran, että sain kokeiltua uutta Helikon- sadeviittaani mutta muuten oli kuivaa ja usein aurinkoista. Istuin pitkiä aikoja nuotiolla luontoa kuuntelemassa.

Jostain syystä vaellus sai tekemään mielen Thaimaahan, ehkä chili-nuudelit saivat sen aikaan tai kontrastia suomalaiseen metsään teki mieli. Joka tapauksessa, nyt on varattuna matka erääseen thaimaalaiseen kalastajakylään nimeltä Pattaya, myös isojen poikien puuhamaana sekä Pattijokena tunnettu. On siinä ainakin kontrastia pohjois-suomalaiseen korpeen.