Vuosina 1964-1979 Rhodesiassa, joka
nykyään tunnetaan nimellä Zimbabwe, käytiin sotaa valkoisen hallinnon ja
Neuvostoliiton, Itä-Saksan, Kuuban sekä Pohjois-Korean tukemien mustien
sissien välillä. Valkoiset rhodesialaiset ja osa mustista oli
huolestuneena katsellut itsenäisyyden saaneen Kongon vajoamista
kaaokseen ja sisällissotaan 1960. Itsenäisyys oli ovella Rhodesiallekin
mutta siirtomaaisäntä halusi itsenäistyviin alusmaihinsa
enemmistövallan, mikä olisi merkinnyt kovia aikoja vähemmistöille, kuten
valkoisille. Rhodesia julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi
11.11.1965 Ian Smithin johdolla saamatta tunnustusta miltään valtiolta.
Mustat sissit surmasivat 4.7.1964 valkoisen miehen nimeltä Pieter Johan Andries Oberholzer ja hänen kuolemaansa pidetään Rhodesian puskasotana tunnetun sodan alkuna ja ensimmäisenä menetyksenä.
Huolimatta siitä, että ei-eurooppalaisille rhodesialaisille oli varattu kahdeksan paikkaa Rhodesian parlamentissa ja äänioikeus oli rodusta riippumatta kaikilla, sota nähtiin maailmalla mustien sotana vapaudesta valkoista sortajaa vastaan. Kommunistinen itäblokki tuki mustien eri sissiliikkeitä ja valkoinen Rhodesia sai vapaaehtoisia Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Yhdysvalloista saapui Rhodesiaan noin 300 vapaaehtoista. Heidät tunnetaan nimellä The Crippled Eagles, rammat kotkat. Perusteena nimelle oli se, että he olivat itse vapaaehtoisina hakeutuneet taistelemaan Rhodesiaan, vastoin USAn politiikkaa ja saamatta ulkomisteriön tukea apua tarvitessaan. Nimen ja Rampojen kotkien tunnuksen keksi kirjailija Robin Moore, joka Suomessa tunnetaan Lauri Törnistä kertovan Vihreät Baretit-kirjan kirjoittajana. Mooren talo Rhodesian Salisburyssä, nykyisin Harare, toimi Kotkien epävirallisena kokoontumispaikkana.
Varsinkin Vietnamissa palvelleita amerikkalaisia vapaaehtoisia arvostettiin Rhodesiassa. Heillä oli tuoretta kokemusta samankaltaista taktiikkaa käyttävistä sisseistä. Monilla ei tosin ollut lainkaan sotakokemusta, eräät olivat valinneet taistella Rhodesiassa Vietnamin sijaan.
Amerikkalaiset, kuten muutkin ulkomaiset vapaaehtoiset, palvelivat tavallisina sotilaina. He saivat saman palkan ja palvelusolosuhteet kuin rhodesialaiset aseveljensä. He eivät siis olleet rahasta taistelevia palkkasotureita, vaan heidän syynsä taistella Afrikassa vaihtelivat. Kuten jo mainitsin, osa oli osallistunut Vietnamin sotaan ja halusi jatkaa taistelua kommunismia vastaan. Eräät Vienamin veteraaneista lienevät päässeet “sodan makuun”, eikä heillle enää siviilielämä maistunut. Sotakokemusta vaillla olleista osa oli tietoisia valkoisia vastaan suunnatuista hirmutöistä itsenäistyneissä Afrikan valtioissa, kuten Kongossa muutama vuosi aiemmin, ja halusivat suojella omakseen katsomaansa kansanryhmää. Kolmen sadan amerikkalaisen vapaaehtoisen joukkoon on todennäköisesti kuulunut myös niitä, jotka suunnittelivat uraa palkkasoturina ja värväytyivät Rhodesian turvallisuusjoukkoihin saadakseen taistelu- ja sotilaskokemusta.Lisäksi on todennäköiseti ollut vapaaehtoisia, jotka eivät uskoneet mustien afrikkalaisten kykenevän pitämään yllä länsimaista yhteiskuntaa ja halusivat pitää Rhodesian hallinnan pääasiassa valkoisella vähemmistöllä. 1970-luvulla palkkasoturiaiheinen Soldier of Fortune -lehti julkaisi lähes joka numerossaan jutun Rhodesian taisteluista, mikä levitti tietoa mahdollisuudesta taistella Afrikassa ja sai monet värväytymään sotapalvelukseen eksoottisessa Afrikassa.
Rhodesian armeijassa ei ollut erillisiä yksiköitä ulkomaalaisille vapaaehtoisille, pois lukien lyhytikäinen ranskankielinen 7. Independent Company, vaan lähinnä englanninkielisistä maista saapuneet sotilaat palvelivat rhodesialaisista kootuissa yksiköissä, kuten Rhodesian SAS- tai Rhodesian Light Infantry- osastoissa.
Sota, jota mustat zimbabwelaiset sanovat Toiseksi Chimurengaksi, päättyi valkoisen Rhodesian tappioon 1979 ja maa palasi lyhyeksi aikaa Ison-Britannian siirtomaaksi, ennen kuin siitä tuli Robert Mugaben johtama itsenäinen valtio nimeltä Zimbabwe 1980. Mugabe johtaa maata edelleen 33 vuoden jälkeen.
Ian Smithin johtama Rhodesia kävi sotaa pääasiassa kahden mustien sissijärjestön kanssa, mosambikilaiseen FRELIMO- järjestöön kytköksissä olevan ZANLA-liikettä ja enimmäkseen nbele- heimolaisista koostuvaa ZIPRA-liikettä vastaan. ZANLA ja ZIPRA taistelivat osittain myös toisiaan vastaan. Sotaa käytiin suurimmaksi osaksi maaseudulla, sissien yrittäessä lamauttaa Rhodesian turvallisuusjoukot asentamalla teille neuvostovalmisteisia miinoja. Sissit ja heidän miinansa eivät erotelleet siviilejä sotilaista, vaan myös siviilien kimppuun käytiin. Rhodesialaiset vastasivat miinauhkaan panssaroimalla ajoneuvonsa ja korvaamalla renkaitten ilma vedellä, mikä vähensi räjähdyksen painetta ja tulipalon vaaraa. Rhodesialaiset sotilaat iskivät sissien tukikohtiin Rhodesian ulkopuolella, kuten Mosambikin Nyadzonaan vuonna 1976.
Myös terrori-iskuja tapahtui. 1978 ja
1979 ZIPRA ampui neuvostoliittolaisilla ohjuksilla alas kaksi
aseistamatonta siviilimatkustajakonetta. Vuoden 1978 iskussa 18 koneessa
ollutta selvisi hengissä maahan asti, ja syöksypaikalle saapuneen
ZIPRAn sissit surmasivat pelastuneista 10, lukuunottamatta viittä jotka
olivat lähteneet hakemaan apua ja kolmea pensaisiin piiloutunutta.
Surmattujen joukossa oli myös kaksi lasta. Vuoden 1979 iskussa kaikki
koneessa olleet 59 ihmistä saivat surmansa.Rhodesian puskasodassa kuoli
arvioitten mukaan noin 20.000 ihmistä viidentoista vuoden aikana. Lähes
1.400 rhodesialaista sotilasta, mukana seitsemän amerikkalaista
vapaaehtoista, kaatui taisteluissa. Haavoittuneita amerikkalaisia oli
monia, useat saivat pysyviä vammoja.Lisäksi surmattiin noin 500
valkoista ja lähes 7.000 mustaa siviiliä sekä noin kymmenen tuhatta
mustien eri sissiliikkeitten taistelijaa.
Rhodesian puskasodan seurauksena
neljännesmiljoonan suuruinen valkoinen vähemmistö on suureksi osaksi
muuttanut maasta. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan nykyisessä
Zimbabwessa oli 46.000 valkoista. Erään lehtitiedon mukaan Zimbabween
jääneitä valkoisia, jotka tunnetaan nimellä Zimbo, olisi 20.000-40.000
henkeä. Maasta muuttanut whenwe- väestö, eli “when we were in
Rhodesia”,suomeksi “kun olimme Rhodesiassa”, on jakaantunut kahteen
osaan. Afrikaansia puhuvat buurit ovat useimmiten siirtyneet Etelä-
Afrikkaan ja englantia puhuvat, kuten britit ja irlantilaiset,
Australiaan, Kanadaan, Yhdysvaltoihin tai Isoon- Britanniaan.
Yhteisnimeltään valkoisia rhodesialaisia kutsutaan nimellä “rhodie” ja
he pitävät yhteyttä toisiinsa esimerkiksi omilla nettifoorumeillaan.
Syynä maastamuuttoon on osittain
Zimbabwen surkea taloustilanne. Valkoiset joutuvat kilpailemaan
työpaikoista mustien kanssa, ja usein mustia työhönotossa suositaan.
Maatalous, joka toi asukkaille ennen hyvän elintason, on ajettu alas
jakamalla valkoisten suurtilojen maat elinkelvottomiksi tilkuiksi. 89-
vuotias Robert Mugabe valittiin juuri uudestaan presidentiksi, ja
vaaleja pidetään vilpillisinä. Mugabe pitää maan tiukasti hallussaan, ja
on mahdotonta sanoa millaiseksi Zimbabwe muuttuu hänen luovuttuaan
vallasta tai kuoltuaan.
Aatteesta taistelleet valkoiset
vapaaehtoiset löysivät oman Espanjan sisällissotansa Rhodesiasta,
eteläisestä Afrikasta. Valkoisten puolesta taistelleina he kuitenkin
olivat poliittisesti epäkorrekteja, eikä heitä ole julkisuudessa paljoa
muisteltu. Robin Moore kirjoitti heistä kirjan nimeltä The Crippled Eagles
vuonna 1980. Vahvistamattoman tiedon mukaan Yhdysvaltain ulkoministeriö
teki parhaansa estääkseen kirjan julkaisun. The Crippled Eagles
julkaistiin pitkän kamppailun jälkeen vuonna 1991 nimellä The White Tribe. Lisäksi on 1975 kaatuneen amerikkalaisen John Alan Coeyn päiväkirja julkaistu vuonna 1988 nimellä A Martyr speaks.
Sarastus-lehdessä julkaistu artikkelini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti